— Sinä olet teräksinen mies, sanoi Aramis.
— Eikö mitä: minua seuraa onni, siinä kaikki; mutta kuinka sinä olet viettävä aikaasi minua odottaessasi? ei mitään keskustelua enää käsistä ja siunaamisista, vai kuinka, ha?
Aramis hymyili.
— Minä kirjoitan runoja, sanoi hän.
— No niin, runoja joilla on sama tuoksu kuin rouva de Cheuvreuse'n kamarineitsyen kirjelipuilla. Mitä hevoseen tulee, nouse joka päivä vähäksi aikaa sen selkään, niin totut sen liikkeihin.
— Oh, ole huoleti siitä, sanoi Aramis, kun palaat takaisin, olen kyllä valmis silloin sinua seuraamaan.
He jättivät toisilleen jäähyväiset ja kymmenen minuutin perästä, oli d'Artagnan matkalla Amiens'iin.
Kuinka löytäisi hän Athoksen ja löytäisikkö hän häntä ensinkään?
Tila, johon hän oli hänet jättänyt, oli vaarallinen; ehkäpä oli hän sortunut hätyyttäjäinsä ylivoiman alle. Tuo ajatus rypistytti hänen otsaansa ja nosti huokauksen hänen rinnastansa; hiljakseen mutisi hän jotakin kostosta. Kaikista hänen ystävistänsä oli Athos vanhin, ja näytti vähimmin mukautuvan hänen mielitekoihinsa ja taipumuksiinsa.
Mutta kumminkin piti hän tuosta kunnon aatelismiehestä kaikista enimmän. Athoksen ylevä, hieno käytös, hänen loistavat ominaisuutensa, jotka silloin tällöin välähtivät esille siitä hämäryydestä, jossa hän niin mielellään pysyi sulkeutuneena, hänen luonteensa järkähtämätön tasaisuus, joka teki hänet mitä miellyttävimmäksi seuramieheksi, hänen urhoollisuutensa, jota olisi voinut sanoa sokeaksi, jos se ei olisi johtunut hänen tavattomasta kylmäverisyydestään, kaikki nuo monet puolet herättivät d'Artagnan'issa Athosta kohtaan enemmän kuin kunnioitusta, enemmän kuin ystävyyttä, ne herättivät ihmettelyä.