Ja kuitenkin nähtiin tuon niin erinomaisen luonteen, tuon niin kauniin luomuksen, tuon niin hienon olennon vähitellen kallistuvan elämän aineellisuutta kohden niinkuin vanhukset kallistuvat ruumiilliseen heikkouteen ja voimattomuuteen päin. Semmoisina rappeutumisen hetkinä, ja niitä oli usein, sammuivat Athoksen valoisat puolet ikäänkuin yön pimeyteen upoten.
Ja kun puolijumala oli kadonnut jäi tuskin ihminen jälelle. Athos saattoi silloin pää nuukallansa, silmät summeina, kieli kankeana ja puhe jäykkänä tuntikausia tuijottaa milloin pulloon, milloin lasiin, milloin Grimaud'iin, joka, tottuneena tottelemaan hänen viittauksiansa, luki isäntänsä tylsistyneestä silmäyksestä hänen pienimmätkin toivomuksensa, jotka hän heti paikalla täytti. Jos nuo neljä ystävystä sattuivat yhteen semmoisena hetkenä, saattoi joku ponnistamalla lausuttu sananen olla ainoa, millä Athos koko aikana sekaantui keskusteluun. Sen sijaan piti hän niin hyvän huolen lasistansa, että hän joi yksinään enemmän kuin muut kolme yhteensä, ilman että hänessä näkyi muuta kuin jyrkempi kulmien rypistys ja syvempi alakuloisuus.
Eikä sitä voinut sanoa että viini tuon alakuloisuuden toi, sillä päinvastoin joi hän juuri karkoittaaksensa tuota mielensynkkyyttä, vaikka se lääkkeen vaikutuksesta, niinkuin jo olemme sanoneet, vain paheni entisestään. Tuota ylenpalttista synkkämielisyyttä ei voinut liioin pitää pelistä johtuvana, sillä päinvastoin kuin Porthos, joka säesti laulunpätkin tai kirouksin ja sadatuksin jokaista onnenvaihtelua, Athos pysyi yhtä järkähtämättömän tyynenä, voittipa tai hävisi. Hänen oli nähty muskettisoturien piirissä yhtenä ainoana iltana voittavan tuhat pistolea, menettävän ne vuorostaan ja kultakirjaillun juhlapäivinä käytetyn miekkavyön kaupanpäällisiksi, sitten jälleen voittavan kaiken takaisin ja lisäksi sata louisdor'ia, hänen kauniiden mustien kulmakarvojensa kohoamatta enempää kuin painumattakaan edes puolen tuuman vertaa, kauniiden käsien menettämättä helmiäishohdettaan ja hänen puhelunsa, joka sinä iltana oli miellyttävää, pysyessä yhtä viehättävänä ja tasaisen rauhallisena.
Hänen kasvojensa synkkyys ei liioin johtunut, niinkuin naapurimaan Englannin asukkaiden, ilmaston vaihteluista, sillä synkkyys paheni yleensä kauniiden vuodenaikojen lähestyessä. Kesäkuu ja heinäkuu olivat Athokselle aina kaikkein hirveintä aikaa.
Hänellä ei ollut tiettävästi mitään hetken huolia, ja tulevaisuudesta puhuttaessa hän välinpitämättömästi kohautti olkapäitään. Hänen salaisuutensa piili niin ollen menneisyydessä, niinkuin d'Artagnan oli kuullut umpimähkään vihjailtavan.
Tuo kumma salaperäisyys, joka oli levinnyt koko Athoksen olemukseen, teki entistäänkin mielenkiintoisemmaksi tämän miehen, jonka silmät enempää kuin suukaan eivät olleet, miehen itsensä ollessa aivan juovuksissakin, milloinkaan ilmaisseet mitään, vaikka häneltä olisi kuinka ovelasti yritetty urkkia.
— No niin! d'Artagnan tuumi, Athos parka on ehkä tällä hetkellä jo kuollut, ja hänen kuolemansa on minun syytäni. Sillä minähän hänet houkuttelin mukaan tähän juttuun, jonka syistä hän ei tiennyt mitään, jonka tulokset häneltä jäivät ainiaksi tietämättä ja josta hänelle ei voinut missään tapauksessa olla mitään hyötyä.
— Puhumattakaan siitä, herra, Planchet vastasi, että me saamme luultavastikin kiittää häntä hengestämme. Muistattehan, miten hän huusi: "Minä olen kiikissä! Matkaan, d'Artagnan, sukkelaan, sukkelaan!" ja laukaistuaan molemmat pistoolinsa, miten kamalan elämän hän pitikään miekallaan! Olisi luullut olevan parikymmentä miestä, tai paremminkin parikymmentä irti päässyttä paholaista siinä metakassa!
Nämä sanat kannustivat d'Artagnanin intoa. Hän hoputti hevostaan, vaikk'ei jalo ratsu olisi lainkaan hoputusta tarvinnut: se kiidätti ratsastajaansa muutenkin täyttä laukkaa.
Yhdentoista tienoilla aamulla tuli Amiens näkyviin; puoli kahdentoista aikaan saavuttiin tuon kirotun majatalon portille. D'Artagnan oli useinkin miettinyt mielessään kavalaa, petollista majatalon isäntää kohtaan oikein mojovaa kostoa, jollainen lohduttaa mieltä, vaikka sitä vasta ajatteleekin. Hän siis astui majataloon hattu silmille painettuna, vasen käsi miekan kahvassa ja heiluttaen ratsuraippaa oikeassa kädessään.