— Tunnetteko minua vielä? hän kysyi isännältä, joka jo ehätti vastaan tervehtimään.
— Minulla ei ole sitä kunniaa, armollinen herra, tämä vastasi silmät vielä häikäistyneinä komeista ratsuista ja niiden varuksista, jotka d'Artagnanilla oli mukanaan.
— Vai niin! Vai ette minua tunne!
— En tunne, armollinen herra.
— No hyvä! Ehkäpä pari sanaa piristää muistianne. Mihin on joutunut se aatelismies, jota te uskalsitte parisen viikkoa sitten syyttää väärän rahan tekijäksi?
Isäntä kalpeni, sillä d'Artagnan oli käynyt kovin uhkaavan näköiseksi, ja Planchet jäljitteli isäntänsä eleitä.
— Voi armollinen herra, älkää puhuko minulle siitä asiasta mitään! isäntä voihkaisi kaikkein surkeimmalla äänellään. Voi hyvä Luoja, kuinka kalliisti olen joutunut maksamaan sen erehdykseni! Voi minua onnetonta miestä!
— Minä kysyn teiltä, minne se aatelismies on joutunut?
— Suvaitkaa kuunnella minua, armollinen herra, ja armahtakaa minua. Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin ystävällinen!
D'Artagnan, mykkänä vihasta ja levottomuudesta, istui uhkaavana kuin tuomari. Planchet nojasi ylpeänä hänen tuoliansa vasten.