— No olkoon menneeksi tahtosi mukaan. Eräs minun ystäviäni, huomaa tarkoin, en minä, vaan eräs minun ystäväni, keskeytti Athos puheensa naurahtaen synkästi; eräs kreivi minun kotiseudullani, Berry'ssä näet, jalo kuni Dandolo tai Montmorency, rakastui viidenkolmatta-vuotisena seitsentoista-vuotiseen tyttöön, joka oli kaunis kuin lemmen jumalatar itse. Kaikessa lapsellisuudessaan oli hänellä tulinen mieli, ei naisen vaan runoilijan; hän ei miellyttänyt, hän hurmasi; hän asui eräässä pikkukaupungissa veljensä luona, joka oli pappi. Kumpikin oli sinne tullut muualta, ei tiedetty mistä; mutta kun nähtiin hänen olevan niin kauniin ja hänen veljensä niin jumalisen, ei juolahtanut mieleenkään kysellä heidän kotiperäänsä. Muutoin sanottiin heidän olevan hyvää sukua. Ystäväni, joka oli sen paikkakunnan herra, olisi voinut menetellä hänen kanssansa mielensä mukaan, mutta hän oli pahaksi onneksi kelpo mies, ja hän nai hänet. Tyhmä, pöllö, tomppeli!
— Kuinka niin, koska hän tyttöä rakasti? kysyi d'Artagnan.
— Odotahan, sanoi Athos. Hän vei puolison linnaansa ja teki hänestä paikkakuntansa ensimmäisen naisen; ja, se oikeus on hänelle myönnettävä, hän kannatti erinomaisesti arvoansa.
— No entäs sitten? kysyi d'Artagnan.
— Sitten eräänä päivänä kun hän oli jahdilla miehensä kanssa, jatkoi Athos matalalla äänellä ja puhui sangen joutuun, putosi hän hevosen selästä ja pyörtyi; kreivi kiiruhti avuksi ja kun pyörtynyt oli tukehtua vaatteihinsa, repi hän ne auki puukollansa, ja silloin paljastui hänen olkapäänsä. Arvaappas mitä siinä olkapäässä oli, d'Artagnan? kysyi Athos purskahtaen nauramaan.
— Voisinko minä sitä tietää? kysyi d'Artagnan.
— Liljankukka, sanoi Athos. Hän oli merkitty.[5]
Ja Athos tyhjensi lasinsa yhdessä henkäyksessä.
— Kauhistus! huudahti d'Artagnan, mitä puhutkaan?
— Aivan totista totta. Tuo enkeli olikin paha henki. Nuori tyttö-parka oli varastanut.