— Minä toivon toki, sanoi vakavasti d'Artagnan puolikuolleena kauhusta, ett'et sinä ole maininnut sanaakaan minun timanttisormuksestani?
— Päin vastoin, veikkoseni; ymmärräthän, että tuo timantti oli meidän ainoa apumme: sillä saatoin minä voittaa takaisin hevosemme valjaineen päivineen ja siihen lisäksi matkarahat.
— Athos, sinä saat minun vapisemaan! huudahti d'Artagnan.
— Minä puhuin siis tuosta timantista pelitoverilleni, joka myöskin oli sen huomannut. Mitäs saakelia sinä veikkoseni pidät sormessasi tuommoista taivaan tähteä, ja sitten vielä vaadit ett'ei sitä huomattaisi! Mahdotonta!
— Jatka veikkonen, jatka! kiiruhti d'Artagnan, sillä totta tosiaan, kylmäverisyydelläsi kidutat minut kuoliaaksi!
— Me jaoimme tuon timantin kymmeneen sadan pistole'n suuruiseen osuuteen.
— Ah! sinä tahdot piloillasi koetella minua? sanoi d'Artagnan, jota viha alkoi tarttua tukkaan niinkuin Minerva Akilley'tä Iliadissa.
— En, saakeli vieköön, laskekkaan pilaa! olisinpa tahtonut nähdä sinua minun tilassani! viiteentoista päivään en ollut nähnyt mitään ihmiskasvoja ja olin tulemaisillani hupsuksi tuosta alinomaisesta seurustelemisesta pelkkien pullojen kanssa.
— Se ei ole mikään syy mennä pelaamaan minun timanttiani, vastasi d'Artagnan puristaen nyrkkiänsä suonenvedon tapaisesti.
— Kuuntelehan toki loppuun; kymmenen sadan pistole'n suuruista osaa, jokainen kymmenessä heitossa; kolmessatoista heitossa menetin minä kaikki, kolmessatoista heitossa: luku 13 on minulle aina onneton, sehän oli 13 päivänä heinäkuuta kuin...