— Tuhannen tulimaista! huudahti d'Artagnan nousten pöydästä, tämänpäiväinen historiasi saattaa minut unhottamaan eilisen.
— Ole kärsivällinen, sanoi Athos, minulla on eräs tuuma. Englantilainen on omituinen mies, minä näin hänen tänä aamuna puhuvan Grimaud'in kanssa, ja Grimaud ilmoitti minulle englantilaisen kehoittaneen häntä rupeamaan palvelukseensa. Minä pelasin Grimaud'ista, tuosta hiljaisesta Grimaud'ista, kymmenessä osuudessa.
— No mene nyt jo männikköön! huudahti d'Artagnan, purskahtaen nauramaan vastoin tahtoansa.
— Grimaud'ista itsestänsä, ymmärrätkö! ja kymmenellä osuudella Grimaud'ia, joka ei kokonaisuudessansa maksa puolta tukaattia, voitin minä takaisin timantin. Sanoppas sitten, eikö itsepintaisuus ole avu.
— Tämä on, todentotta, peräti hullua! huudahti d'Artagnan lohduttuneena ja naurusta pidellen kupeitansa.
— Ymmärräthän että kun tunsin olevani voittamisen vauhdissa, rupesin taas pelaamaan timantista.
— Oh, perhana, sanoi d'Artagnan synkistyen uudestaan.
— Minä voitin takaisin ensin sinun valjaasi, sitten sinun hevosesi, sitten oman hevoseni ja sitten menetin ne kaikki toistamiseen. Lyhyesti kertoen, minä olen voittanut takaisin sinun valjaasi, ja sitten omani. Ja siinä ollaan nyt. Se oli oivallinen heitto; minä pysähdyinkin siihen.
D'Artagnan hengitti niin paljon keveämmin kuin jos koko ravintola olisi nostettu hänen rintansa päältä.
— Entäs timantti, jääkös se minulle? kysyi hän pelonalaisesti.