Hän haki silmillään papuvatia; mutta papuvati oli kadonnut.
— Juhla totta tosiaan, huudahti mestari Coquenard, levottomasti väänneksien tuolissaan, oikein aika juhla, epulæ epularum! Lukullus on ruoalla Lukulluksen luona.
Porthos katseli pulloa, joka oli häntä lähellä ja hän toivoi saavansa päivällisekseen edes viiniä, leipää ja juustoa; mutta viini oli lopussa, eikä herra ja rouva Coquenard näkynyt sitä huomaavan.
— Hyvä on, tuumaili Porthos.
Hän otti kielellensä vähän marjahilloa ja iski hampaansa rouva Coquenard'in leivokseen.
— Nyt, mietti hän, on uhri täytetty. Mutta mitäs jos en saisikkaan rouva Coquenard'in kanssa tirkistää hänen miehensä raha-kaappiin!
Tuon niin suunnattoman ylellisen aterian jälkeen tunsi herra Coquenard ruokalevon tarvetta. Porthos toivoi hänen asettuvan levolle siinä missä hän oli; mutta tuo kirottu prokuraattori ei ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsakaan; hänet täytyi vierittää kamariinsa, eikä hän rauhoittunut ennen kuin hän pääsi aivan rahakaappinsa luokse, jonka reunustalle hän vakuuden vuoksi sijoitti jalkansa.
Prokuraattorin rouva meni Porthoksen kanssa toiseen huoneesen keskustelemaan.
— Te voitte tulla tänne syömään päivällistä kolmasti viikossa, sanoi rouva Coquenard.
— Kiitoksia, vastasi Porthos, minä en tahdo käyttää liiaksi teidän hyväntahtoisuuttanne. Sitä paitsi täytyy minun ajatella sotavaruksiani.