— Sano vaan, lapseni, sano vaan, vastasi d'Artagnan, kyllä minä kuuntelen.
— Täällä, mahdotonta; minun sanottavani on siihen liian pitkää ja erittäinkin liian tärkeätä.
— No kuinkas meidän on tekeminen?
— Tahtoisikko herra seurata minua? pyysi Ketty kainosti.
— Kyllä, mihin hyvänsä, kaunis lapseni.
— Tulkaa sitten!
Ketty, joka ei ollut heittänyt irti d'Artagnan'in kättä, veti häntä mukanansa ylös pimeitä kiertoportaita ja kun he olivat nousseet viisitoista porrasta, aukasi hän erään oven.
— Astukaa sisään, herra; täällä olemme yksin ja voimme puhua kaikessa rauhassa.
— Mikäs huone tämä on, kaunis lapseni? kysyi d'Artagnan.
— Tämä on minun huoneeni, herra; tuo ovi viepi emäntäni makuukamariin. Mutta olkaa huoleti; hän ei voi kuulla meidän puhettamme, sillä hän ei koskaan mene nukkumaan ennen puolta yötä.