D'Artagnan loi silmäyksen ympärilleen. Pieni kamari oli siisti ja soma, mutta ehdottomasti kiinittyivät hänen silmänsä siihen oveen, jonka Ketty oli sanonut johtavaa mylady'n makuukamariin.
Ketty arvasi mitä nuoren miehen mielessä liikkui ja hän huoahti.
— Te rakastatte siis paljon minun emäntääni? sanoi hän.
— Oh, enemmän kuin voin sanoin selittää! Ketty, minä olen vallan hullusti rakastunut!
Ketty huokasi toistamiseen.
— Ah, herra, sanoi hän, sepä on vahinko!
— Mitä saakelin pahaa siinä mielestäsi on?
— Asianlaita on semmoinen, sanoi Ketty, ett'ei emäntäni rakasta teitä ensinkään.
— Mitä! sanoi d'Artagnan. Olisikko hän antanut sinulle toimeksi ilmoittaa sen minulle?
— Ei suinkaan, herra, vaan minä sääliväisyydestä teitä kohtaan olen päättänyt sanoa sen teille.