D'Artagnan kuuli avattavan äkkiä väliovea.
— Tässä olen, mylady, huudahti Ketty, rientäen emännällensä vastaan.
Molemmat menivät nyt mylady'n makuusuojaan ja kun ovi oli jäänyt auki, kuuli d'Artagnan mylady'n vielä hetken aikaa toruvan kamarineitsyttänsä; sitten leppyi hän ja puhe kääntyi d'Artagnan'iin, Ketty'n puuhaillessa hänen riisumisessaan.
— No, gaskonjalaistamme en ole saanut nähdä tänä iltana, sanoi mylady.
— Kuinka, mylady, vastasi Ketty, eikö hän ole ollutkaan täällä? Onko hän niin huikentelevainen ennenkuin edes on saavuttanut onneansa?
— Ei suinkaan, häntä on estänyt herra de Tréville tai herra Desessarts. Minä ymmärrän semmoisia, Ketty; hänet minä kyllä vedän pauloihini.
— Mitä mylady aikoo hänelle tehdä?
— Mitäkö aion hänelle tehdä? Ole huoleti, Ketty; hänen ja minun kesken on olemassa jotakin, josta hän ei tiedä mitään ... hän oli vähällä menettää minulta kardinaalin suosion. Mutta minä olen sen kostava!
— Minä luulin mylady'n rakastavan häntä.
— Minäkö rakastaisin häntä! Minä inhoon häntä! Hupsu, jolla on lord Winter'in henki käsissään, eikä tapa häntä ja saattaa minulle sillä tavoin vahinkoa kolmesataa tuhatta livre'ä pelkkää korkoa!