D'Artagnan avasi sen kuumeentapaisesti ja otti rasiasta kauniin timanteilla koristetun safiirisormuksen.
— Mitä tämä on? huudahti hän, emäntäsi kosii minua aivan kouraantuntuvalla tavalla.
— Ei teitä, vaan kreivi de Wardes'ia, huomautti Ketty.
— Aivan oikein, kreivi de Wardes'ia, piti sanomani, mutta mitäs kirjeessä vielä puhutaan, maltappas.
"Varokaa itseänne, ett'en kirjoita teille neljättä kertaa, sanoakseni, että minä vihaan teitä. Jos te kadutte sitä tapaa, millä olette minua kohdelleet, on tämän kirjeen ja sormuksen tuoja teille ilmoittava, millä tavoin kunniallinen mies on hankkiva anteeksi-antamuksen rikoksellensa."
D'Artagnan punastui ja vaaleni monta kertaa tuota kirjettä lukiessansa.
— Ah, te rakastatte häntä vielä! sanoi Ketty, joka ei silmänräpäystäkään kääntänyt silmiänsä pois nuoren miehen kasvoista.
— Ei Ketty, sinä petyt; minä en rakasta häntä enää, vaan minä tahdon kostaa hänen ylenkatseensa.
Näin sanottuaan istahti hän pöydän ääreen, otti kynän käteensä ruvetaksensa kirjoittamaan. Mutta monenlaiset tunteet taistelivat hänen sydämmessänsä, ja niin hämmensivät hänen ajatuksiansa, ett'ei yhtään sanaa ilmestynyt paperille.
Äkkiä nousi hän tuoliltaan ja sanoi: