— Ketty, sinä jäät tänne hetkiseksi odottamaan, minä palaan heti takaisin.
Ja ennenkuin Ketty-parka ennätti mitään virkkaa, oli d'Artagnan mennyt, annettuaan Planchet'ille käskyn sulkea oven, eikä päästää ketään sisään eikä ulos.
D'Artagnan riensi Athoksen luokse. Hän kertoi antauneensa kummalliseen seikkailuun ja pyysi hänen neuvoansa. Athos rypisti useita kertoja kulmiansa.
— Sinun mylady'si, sanoi hän, näyttää olevan kelvoton olento, vaan väärin olet kumminkin tehnyt ruvetessasi häntä pettämään; sinulla on nyt tavalla tai toisella kauhea vihollinen niskoillasi.
Puhuessansa katseli Athos tarkasti tuota timanteilla ympäröityä safiiria, joka nyt oli loistamassa d'Artagnan'in sormessa.
— Tätäkö katselet? sanoi d'Artagnan, ojentaen kättänsä hänelle.
— Niin, se muistuttaa minulle erästä perintökalleutta.
— Eikös se ole kaunis? kysyi d'Artagnan.
— Oivallinen! myönsi Athos. Enpä olisi luullut että on kahta noin kirkasta safiiria. Oletko vaihettanut sen timanttisormukseesi?
— En, sanoi d'Artagnan, tämä on lahja kauniilta englantilattareltani tai oikeammin ranskalattareltani, sillä vaikka en ole häneltä sukuperäänsä lähemmin tiedustanut, olen varma siitä että hän on syntyjään ranskalainen.