— Minä pyydän, paras veikkoseni, sanoi hän hetken mietittyänsä, ota pois tuo sormus sormestasi tai käännä sen kanta sisäänpäin; se tuopi mieleeni niin hirmuisia muistoja, ett'en minä voisi koota ajatuksiani puhuakseni kanssasi. Sinähän tulit pyytämään neuvoani? Etkös sanonut olevasi kahdella päällä mitä sinun oli tekeminen? Vaan maltappas vielä; näytähän tuota safiiria; siinä mistä minä puhuin oli reunassa erään tapauksen vuoksi pieni naarmu.
D'Artagnan otti sormuksen toistamiseen sormestaan ja antoi sen Athokselle.
Athos säpsähti.
— Kas vaan, sanoi hän; eikös tämä ole kummallista! Hän osoitti d'Artagnan'ille naarmun.
— Mutta keltä sinä olet saanut safiirisi, Athos?
— Äidiltäni, joka sen vuorostaan oli saanut äidiltänsä. Niinkuin sanoin, oli se vanha perintökalleus ... jonka ei olisi koskaan pitänyt päästä suvusta pois.
— Ja oletko ... myönyt sen? kysyi d'Artagnan eperoiden.
— En, vastasi Athos, omituisesti hymyten, minä annoin sen pois eräässä rakkauden hurmaustilassa, niinkuin se nyt on annettu sinulle.
D'Artagnan vaipui myöskin ajatuksiinsa. Hän oli näkevinänsä mylady'n sielussa kuiluja, joiden syvyydet olivat pimeät ja hirvittävät.
Hän ei pannut sormusta enää sormeensa, vaan pisti sen taskuunsa.