D'Artagnan oli niin kovassa mielenliikkeessä että hän huolehtimatta vähääkään Ketty-paran kohtalosta, juoksi puolen Pariisia, eikä pysähtynyt ennenkuin Athoksen portilla. Hänen hämmennyksensä ja kauhistuksensa sekä takaa-ajavain yövartijain huudot kiihdyttivät vaan hänen juoksuansa.
Hän riensi halki pihan, lensi portaita ylös toiseen kertaan ja kolkutti Athoksen ovelle.
Grimaud unenpöpperössä meni avaamaan totuttuun tapaansa. Mutta kun d'Artagnan syöksähti niin rajusti esihuoneeesen että oli vähällä sysätä hänet kumoon, säikähtyi Grimaud ja, luullen häntä varkaaksi, rupesi huutamaan:
— Apua, apua!
— Vaiti, onneton! sanoi nuori mies; minä olen d'Artagnan, etkö sinä tunne minua? Onko isäntäsi kotona?
— Grimaud, sanoi Athos, joka yöviitassa tuli huoneestansa, luulenpa että sinä uskallat ruveta puhumaan.
— Ah, herra, minä kun luulin...
— Vaiti!
Grimaud osoitti d'Artagnan'ia.
Athos tunsi hänet kohta, näki hänen hätäytyneen muotonsa ja virkkoi: