Lähellä Louvre'a kohtasivat ystävykset herra de Tréville'n, joka palasi Saint-Germain'istä; hän toivotti onnea heille sotavaruksiensa johdosta, jolla välin muutama satanen uteliaita oli tuota pikaa kokoutunut heidän ympärillensä.
D'Artagnan käytti tilaisuutta, puhuaksensa herra de Tréville'lle suurella punaisella sinetillä ja herttuallisella vaakunalla varustetusta kirjeestä; tuosta toisesta kirjeestä ei hän tietysti hiiskunut sanaakaan.
Herra de Tréville hyväksyi hänen päätöksensä ja vakuutti että ell'ei häntä näkyisi huomispäivänä, hän kyllä hakisi hänet käsiin mistä hyvänsä.
Samassa löi Samaritaine'n tornikello kuusi; neljä ystävystä pyysivät anteeksi että heidän muka erään kohtauksen vuoksi täytyi kiiruhtaa pois, ja ottivat jäähyväiset herra de Tréville'ltä.
Hetken aikaa ratsastettuansa täydessä nelisessä, saapuivat he Chaillot'in tielle; päivä alkoi mennä mailleen, vaunuja kulki sinne ja tänne. D'Artagnan, jota hänen ystävänsä muutamain askelten päässä pitivät silmällä, tähysteli vaunuja tarkasti, vaan ei voinut huomata mitään tuttuja kasvoja.
Vihdoin neljännestuntisen odotuksen perästä, kun jo alkoi hämärtää, näkyivät vaunut, jotka kiitivät täyttä vauhtia Sévres'tä päin; aavistus sanoi ennakolta d'Artagnan'ille että noissa vaunuissa tuli se henkilö, joka hänelle kirjeen oli lähettänyt. Nuori mies tunsi hämmästyksekseen sydämmensä kovasti tykyttävän. Tuota pikaa pisti vaununovesta esiin eräs naisen pää, kaksi sormea suulla, ikäänkuin vaitiolon merkiksi tai niinkuin suudelmaa heittääksensä. D'Artagnan päästi hiljaisen huudahduksen. Tuo nainen tai paremmin näky, — sillä vaunut kiitivät ohitse pikaisesti kuin näky — oli rouva Bonacieux.
Tahtomattansa, ja huolimatta varoitusmerkistä, kannusti d'Artagnan hevosensa täyteen neliseen ja saavutti muutamilla hyppäyksillä vaunut; mutta vaunujen ikkunat olivat ummistuneet — näky oli kadonnut.
Silloin muisti d'Artagnan kehoituksen: "jos pidätte hengestänne ja niiden hengestä, jotka teitä rakastavat, elkää osoittako vähimmälläkään liikkeellä että olette mitään nähneet."
Hän pysähtyi siis, vapisten, ei itsensä vuoksi, vaan tuon nais-raukan, joka nähtävästi oli antautunut suureen vaaraan, suodessansa hänelle tämän kohtauksen.
Vaunut jatkoivat matkaansa samalla vauhdilla, vyöryivät Pariisiin ja katosivat.