— Kas sitä herra de Tréville'ä! sanoi kuningas, kas vaan! eikös hänen voisi luulla puhuvan jostakin uskonnollisesta lahkokunnasta! Totta tosiaan, minun hyvä kapteenini, haluttaisipa minun ottaa teiltä valtakirjanne ja antaa se neiti de Chemerault'ille, jolle olen luvannut nunnaluostarin. Mutta elkää luulkokkaan minun uskovan teitä niin sananmukaisesti. Minua nimitetään Ludvig Oikeamieleksi, herra de Tréville, ja kohtapa vaan, kohtapa vaan saamme sen nähdä.
— Ah, juuri sen vuoksi, että minä luotan Teidän oikeamielisyyteenne, armollinen herra, odotan minä maltillisesti ja levollisesti Teidän Majesteettinne armollista päätöstä.
— Odottakaa siis, herrani, odottakaa, sanoi kuningas, en minä anna teidän kaukaa odottaa.
Mutta pelionni kääntyi nyt, ja kun kuningas alkoi menettää mitä oli voittanut, hän ei ollut ensinkään vastahakoinen käyttämään tätä Tréville'n juttua tekosyyksi, jonka varjolla hän saattoi vetäytyä pois pelistä. Kuningas nousi siis hetkisen perästä seisovalleen, pani taskuunsa rahat, jotka olivat hänen edessään pöydällä ja joista suurin osa oli voittorahoja, ja sitten virkkoi hän:
— Le Vieuville, ruvetkaa te paikalleni, minun täytyy mennä puhumaan herra de Tréville'n kanssa tärkeästä asiasta. Mutta aivan oikein! ... minullahan oli edessäni kahdeksankymmentä louisdor'ia; pankaa te siihen sama summa, ettei niillä, jotka ovat menettäneet, ole mitään valittamista. Oikeus ennen kaikkea. Sitten kääntyi hän herra de Tréville'n puoleen ja siirtyi hänen kanssansa erääsen ikkunan-syvennykseen.
No, herrani, jatkoi hän, te sanotte Hänen ylhäisimpänsä henkivartijain hakeneen riitaa teidän muskettisoturienne kanssa?
— Niin, armollisin herra, nyt niinkuin aina.
— Ja kuinka asia tapahtui? sillä näettekös, niinkuin tiedätte, hyvä kapteeni, tuomarin täytyy kuunnella kumpaistakin riitapuolta.
— Ah, Herra nähköön, mitä yksinkertaisimmasti ja luonnollisimmasti. Kolme meidän parhaita sotureita, jotka Teidän Majesteettinne tuntee nimeltään, ja joiden uskollisuudelle Teidän Majesteettinne enemmän kuin yhden kerran on pannut suurta arvoa, ja jotka, sen voin kuninkaalle vakuuttaa, palvelevat Teidän Majesteettianne kaikesta sydämmestään; kolme meidän parhaita sotureita, sanon, herrat Athos, Porthos ja Aramis, olivat lähteneet huvimatkalle erään nuoren gaskonjalaisen aatelismiehen kanssa, jonka minä olin suosittanut heille samana aamuna. Huviretki oli aiottu Saint-Germain'iin, luullakseni, ja he olivat päättäneet yhtyä karmeliittaluostarin luona, mutta kun he olivat sinne saapuneet, tuli heitä häiritsemään herrat de Jussac, Bicarat ja kaksi muuta henkivartijaa, jotka varmaankaan eivät tulleet sinne noin monilukuisina ilman asetuksien rikkomisen pahaa aikomusta.
— Ahaa! huomaan, sanoi kuningas: epäilemättä tulivat he sinne taistelemaan keskenänsä.