— Menkää noutamaan lord Winter tänne, sanoi Felton, väsyneenä tuohon lakkaamattomaan vaikerrukseen.
— Oi, ei, ei, huudahti mylady, ei, hyvä herra, elkää kutsuko häntä tänne, minä rukoilen teitä! Minä voin hyvin, minä en tarvitse mitään, elkää kutsuko häntä tänne!
Hän painoi noihin sanoihin niin ylenmääräisen kiihkon, niin vastustamattoman kaunopuheliaisuuden, että Felton tahtomattansa astui muutamia askelia huoneesen.
— Se naula veti, ajatteli mylady itsekseen.
— Mutta, rouva hyvä, sanoi Felton, jos te todella olette sairas, lähetetään noutamaan lääkäriä, ja jos te petätte meitä, on se sitä pahempi teille itsellenne, vaan emmehän tarvitse sitten soimata itseämme mistään.
Mylady ei vastannut mitään, painoi vaan kauniin päänsä tyynyä vasten ja ratkesi itkemään ja nyyhkyttämään.
Felton katsoi häneen hetkisen tavallisella tunteettomuudellansa, mutta nähdessään että itkeminen uhkasi käydä pitkälliseksi, meni hän pois. Nainen meni hänen mukanansa. Lord Winteriä ei näkynyt.
— Luulenpa että minulle rupeaa päivä kajastamaan, mutisi mylady ja hän tuli vallan raivoon pelkästä ilosta; mutta hän kääriytyi peitteensä sisään, kätkeäksensä ilonsa purkaukset kaikilta, jotka ehkä katselivat häntä salaa.
Kaksi tuntia kului.
— Nyt on aika taudin tau'ota, sanoi hän; minä tahdon nousta vuoteelta ja jo tänä päivänä koettaa saada jotakin menestymään; minulla ei ole kuin kymmenen päivää ja tänä iltana on niistä jo kaksi kulunut.