— Luulenpa totta tosiaan, sanoi Winter nousten seisovilleen, että tuo lutka on hullu! Kas niin, kas niin, hillitkää luontoanne, rouva puritaani, taikka minä suljetan teidät pimeään huoneesen. Hiisi vieköön, eiköhän vaan espanjalainen viinini liene noussut teidän päähänne? Mutta olkaa huoleti, tuo humala ei ole vaarallista, eikä siitä ole mitään seurauksia.
Ja lord Winter meni pois kiroillen, mikä siihen aikaan kuului aatelistapoihin.
Felton seisoi todellakin oven takana ja kuuli joka sanan koko tuosta keskustelusta.
Mylady oli arvannut oikein.
— Niin, mene vaan matkoihisi! sanoi hän itsekseen; seuraukset tulevat kohtakin, mutta sinä, narri, et niitä saa nähdä ennen kuin on myöhäistä niitä välttää.
Taas tuli hiljaisuus ja kaksi tuntia kului; illallinen kannettiin sisään ja mylady tavattiin lukemassa ääneen rukouksiansa, joita hän oli oppinut toisen miehensä vanhalta palvelijalta, ankaralta puritaanilta. Hän näytti olevan innostuksen vallassa eikä näyttänyt laisinkaan huomaavan mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Felton antoi merkin ett'ei häntä häirittäisi ja kun kaikki oli järjestyksessä, meni hän sotamiesten kanssa hiljaa ulos.
Mylady tiesi että häntä saatettiin salaa katsella; hän luki siis rukouksen loppuun ja hän huomasi että sotamies, joka vartioitsi käytävässä, ei astunut enää samalla tavoin kuin ennen ja että hän tuntui kuuntelevan häntä.
Tällä erää ei hän toivonutkaan enempää, hän nousi tuoliltaan, istuutui pöytään, söi vähän ja joi vaan vettä.
Tunnin perästä tultiin ottamaan pöytää pois, mutta mylady huomasi että tällä kertaa ei Felton ollut sotamiesten muassa.
Nuori upseri siis pelkäsi nähdä häntä kovin usein.