— Minä tarkoitan että siitä lähtien kuin viimeksi tavattiin, ollaan muutettu toiseen uskoon. Oletteko kentiesi menneet naimisiin kolmannelle miehelle, joka on protestantti?
— Selittäkää, mylord, jatkoi vanki arvokkaasti, sillä minä kyllä kuulen teidän sananne, vaan minä en käsitä niitä?
— Teillä ei siis ole kai mitään uskontoa laisinkaan, ja se minua enemmän miellyttää, virkkoi lord Winter, hymyillen ivallisesti.
— Varmaankin olisi se enemmän teidän periaatteidenne mukaista, vastasi mylady kylmästi.
— Oh, minun täytyy tunnustaa, että se on minulle vallan yhdentekevää.
— Oh, teidän ei tarvitsisi sanoa, että uskonto on teille yhdentekevää; teidän riettautenne ja rikoksenne todistavat sitä kylliksi.
— Mitä? Tekö puhutte riettauksista, rouva Messalina, ja rikoksista, lady Macbeth! Minä joko kuulin väärin tai te, jumal'auta, olette koko lailla häpeämätön!
— Te puhutte tuolla tavoin, kun tiedätte että meitä kuunnellaan, virkkoi mylady kylmästi ja kun koetatte yllyttää vanginvartijanne ja pyövelinne minua vastaan.
— Vanginvartijani! Pyövelini! Kas vaan, rouvaseni, nythän rupeatte oikein runolliseksi ja eilinen ilvenäytelmä muuttuu murhenäytelmäksi. Mutta vähät siitä, kahdeksan päivän perästä olette siellä, missä teidän pitää olla, ja sitten on minun tehtäväni täytetty.
— Häpeällinen, jumalaton tehtävä! lausui mylady semmoisella innostuksella, millä viattomasti syytetty syyttää tuomareitansa.