— Minäkö! sanoi hän ylenkatseellisella äänellä, samallaisella, jota nuori upseeri oli käyttänyt, minäkö, hyvä herra, minun messuani! Lord Winter, tuo turmeltunut katolilainen, tietää vallan hyvin ett'en minä ole hänen uskontoansa ja tämä on vaan ansa, jonka hän tahtoo virittää minulle.
— Mitä uskontoa te sitten olette; rouva? kysyi Felton kummastuksella, jota hän kaikista peittelemisistä huolimatta ei voinut täydelleen salata.
— Sen minä olen teille ilmoittava sinä päivänä, jolloin olen kylliksi kärsinyt uskoni tähden, huudahti mylady teeskennellyllä innostuksella.
Felton'in silmäys paljasti mylady'lle kaikessa laajuudessaan sen alan, jonka hän oli raivannut itselleen tuolla ainoalla sanalla.
Mutta nuori upseeri pysyi äänetönnä ja liikkumattomana, hänen silmäyksensä vaan oli puhunut.
— Minä olen vihamiesteni käsissä, jatkoi hän sillä innostuksen äänellä, jonka hän tiesi olevan puritaaneille ominaista. No niin, pelastakoon Jumala minut, tai tulkoon minulle kuolema Jumalani tähden! Siinä on vastaus, jonka pyydän teidän viemään lord Winterille. Ja tuon kirjan, lisäsi hän osoittaen käsikirjaa, mutta koskematta sitä, ikäänkuin tuo koskettaminen olisi häntä saastuttanut, saatte viedä takaisin ja itse käyttää sitä, sillä te olette epäilemättä kahdella tavoin lord Winterin rikostoveri, hänen rikostoverinsa niinhyvin vainoojana kuin vääräuskolaisena.
Felton ei vastannut mitään, otti vaan kirjan samalla inholla, jota hän jo oli osoittanut sitä tuodessaan, ja meni mietteissään pois.
Kello viisi iltapäivällä tuli lord Winter. Mylady'llä oli ollut koko päivä aikaa miettiä, kuinka hänen olisi menetteleminen; hän otti lordia vastaan niinkuin nainen, joka on voittanut takaisin kaikki edut puolellensa.
— Näyttääpä siltä, virkkoi paroni, istahtaen nojatuoliin vastapäätä mylady'ä, ja ojentaen huolettomasti jalkansa uuninliestä kohden, näyttääpä siltä kuin oltaisiin uskonluopioita!
— Mitä te tarkoitatte, herra?