Silloin lankesi hän polvilleen rukoilemaan.
— Jumalani, Jumalani, sanoi hän, Sinä tiedät, minkä pyhän asian tähden minä kärsin! Anna minulle myöskin voimaa kärsiä!
Ovi aukeni hiljaa; kaunis rukoilija ei ollut sitä huomaavinansa; hän jatkoi itkuisella äänellä:
— Sinä koston Jumala, sinä laupeuden Jumala! Sallitko tuon miehen kurjamaisten aikomusten toteutua?
Sitten vasta oli hän kuulevinansa Felton'in askeleita ja ajatuksen nopeudella kohosi hän jaloilleen, punastuen, ikäänkuin hän olisi hävennyt että hänet tavattiin polvillaan.
— Minä en tahdo häiritä rukoilevia, rouva, sanoi Felton vakavasti; elkää häiriytykö minun tähteni, minä pyydän hartaasti!
— Kuinka te tiedätte että minä rukoilin? sanoi mylady nyyhkyttäen. Te erhetyitte, herra, minä en rukoillut.
— Luuletteko sitten, rouva, vastasi Felton yhtä vakavasti, vaan vähän lempeämmästi, että minä pidän oikeutenani estää kenenkään luodun olennon lankeamasta polvilleen Luojansa eteen? Ei, Jumala siitä varjelkoon! Katumus sopii niin hyvin rikollisille, olkoon heidän rikoksensa mikä hyvänsä; rikollinen on minulle pyhä, Jumalan jalkain juureen langenneena.
— Minä rikollinen! sanoi mylady hymyillen niin että tuomion-enkelikin olisi lauhtunut. Rikollinen! Jumala, sinä tiedät, olenko minä rikollinen! Sanokaa, että minä olen tuomittu, hyvä herra, olkoon niin, mutta te tiedätte itse, että Jumala rakastaa marttiiroja, sallii viattomainkin toisinaan joutua tuomion alaisiksi.
— Jos te olisitte tuomittu, jos te olisitte viaton, jos te olisitte marttiira, vastasi Felton, olisi teillä vielä suurempi syy rukoilla, ja minä itse auttaisin teitä rukouksillani.