— Ah, te olette Jumalan lapsi, huudahti mylady heittäytyen hänen jalkoihinsa, minä en kestä enää, sillä minä pelkään voimaini pettävän sillä hetkellä kuin minun täytyy taistella ja tunnustaa uskoni; kuulkaa siis epätoivoon joutuneen naisen rukous. Teitä petetään, hyvä herra, mutta siitä ei nyt ole kysymys; minä pyydän vaan yhtä armoa, yhtä ainokaista, ja jos te suotte minulle sen, siunaan minä teitä sekä tässä että tulevaisessa elämässä.
— Puhukaa herralleni, sanoi Felton; minulla ei onneksi ole anteeksi-antamista eikä rankaisemista; minua korkeampi on se mies, jolle Jumala on pannut sen vastuun-alaisuuden.
— Ei, teille, ainoastaan teille. Kuulkaa minua ennemmin kuin olette avullisena minun alennukseeni, minun häväisemiseeni.
— Jos te olette ansainneet tämän alennuksen, rouva, jos te itse olette vetäneet päällenne tämän häväistyksen, täytyy teidän ruveta sen alaiseksi, uhrataksenne siten Jumalalle.
— Mitä te sanotte? Ah, te ymmärrätte minua väärin! Kun minä puhun häväistyksestä, luuletteko te minun tarkoittavan jotakin rangaistusta, vankeutta tai kuolemaa? O, olisikko se Jumalalle otollista! Mitä minä huolin kuolemasta tai vankeudesta!
— Nyt en minä enää teitä ymmärrä, rouva, sanoi Felton.
— Tai ette ole ymmärtävinänne, hyvä herra, vastasi vanki hymyillen epäilevästi.
— En totta tosiaan, sotilaskunniani kautta, kristinuskon nimessä!
— Kuinka? Ettekö siis tiedä mitä lord Winter minulle aikoo?
— En.