— Onko koko Englannissa kahta miestä, jolle semmoinen nimitys voi sopia?
— Te tarkoitatte Georges Williers'iä, sanoi Felton, jonka silmät alkoivat säkenöidä.
— Jota epäjumalanpalvelijat, uskottomat pakanat nimittävät Buckingham'in herttuaksi, lisäsi mylady; minä en osannut luulla koko Englannissa olevan miestä, joka tarvitsisi niin pitkiä selityksiä, arvataksensa ketä minä tarkoitin.
— Herran käsi on ojennettu häntä vastaan; hän ei ole välttävä ansaittua rangaistustansa.
Felton ilmoitti Buckingham'in herttuata kohtaan samaa inhoa, mitä kaikki englantilaiset tunsivat tuota miestä kohtaan, jota itse katolilaisetkin sanoivat nylkyriksi, verenimijäksi, irstailijaksi ja jota puritaanit nimittävät suorastaan saatanaksi.
— O, Jumalani, Jumalani! huudahti mylady, kun minä pyydän teitä toimittamaan tuolle miehelle sen rangaistuksen, johon hän on tehnyt itsensä syypääksi, tietäkää, ett'en minä etsi omaa kostoani, vaan kokonaisen kansan vapautta, — sitä minä teiltä rukoilen.
— Tunnetteko te siis hänet? huudahti Felton.
— Vihdoinkin tekee hän minulle kysymyksen, mietti mylady itsekseen, riemastuneena siitä että niin pian oli saavuttanut niin suuren voiton. Ah, kysyttekö, tunnenko minä häntä! Kyllä tunnen, ja kovaksi onnekseni, ikuiseksi onnettomuudekseni!
Ja mylady väänteli käsiänsä kuni raatelevien tuskien vallassa.
Felton tunsi epäilemättä povessaan, että hänen voimansa alkoivat uupua ja hän astui askeleen oveen päin; vanki, joka ei silmänräpäykseksikään heittänyt häntä näkyvistänsä, syöksähti hänen jälkeensä ja pidätti hänet.