— Herrani, huudahti hän, olkaa hyvä, olkaa lempeä, kuulkaa minun rukoukseni! Se veitsi, jonka paroni julmassa aavistuksessaan ryösti minulta pois, koska hän tietää mitä sillä tekisin ... ah, kuunnelkaa minua loppuun ... armosta, armeliaisuudesta antakaa minulle se veitsi vaan silmänräpäykseksi! Minä syleilen teidän polvianne; ajatelkaas, te suljette oven, en minä teille mitään pahaa tahdo tehdä; Jumalani, tahtoisinko teille mitään pahaa tehdä, teille, ainoalle oikeamieliselle, hyvälle, säälivälle olennolle jonka olen löytänyt, teille, joka ehkä olette minun pelastajani! Antakaa minulle se veitsi yhdeksi minuutiksi vaan, minä annan sen teille takaisin oviluukusta. Yhdeksi minuutiksi vaan, herra Felton, ja te olette silloin pelastaneet minun kunniani.
— Te tahdotte murhata itsenne! huudahti Felton kauhistuneena, unhottaen vetää kätensä irti vangin käsistä; murhata itsenne!
Felton seisoi liikkumattomana, kahden vaiheella.
— Hän empii vielä, ajatteli mylady; minä en ole ollut kylliksi totuudellinen.
Askeleita kuului käytävässä; mylady tunsi ne lord Winter'in askeleiksi.
Felton tunsi ne myös ja astui askeleen oveen päin.
Mylady syöksähti hänen luoksensa.
— Oh, ei sanaakaan, sanoi hän hiljaa ja hätäisesti, ei sanaakaan tuolle miehelle siitä, mitä olen teille puhunut, sillä silloin olen hukassa, ja te, te...
Kun askeleet lähenivät, vaikeni hän, pelosta että hänen äänensä kuuluisi, ja hän painoi sanomattomalla kauhistuksella kauniin kätensä Felton'in suulle.
Felton työnsi hiljaa pois luotansa mylady'n, joka vaipui erääsen lepotuoliin.