Mylady näki tuon taistelun, hän tunsi, aivan kuin omassa povessaan, noiden riehuvien intohimojen liekit, jotka paloivat nuoren kiihkoilijan suonissa; ja ikäänkuin taitava sotapäällikkö, joka, nähden vihollisen valmiina peräytymään, ryntää suoraan häntä vastaan, nostaen riemuhuudon, kohosi mylady istuimeltaan, kauniina kuin muinaisajan naispappi, haltioissaan kuin kristitty neitsyt, käsivarsi ojennettuna, kaula paljaana, hiukset hajalla, toinen käsi sydämmellä, silmä täynnä tulta ja intoa, joka jo oli saattanut tuon nuoren puritaanin tunteet kuohumaan, tämmöisenä astui hän suoraan häntä kohden, ruveten ihanalla säveleellä ja sulosointuisella äänellänsä, jonka hän, jos tahtoi, saattoi tehdä melkein uhkaavaksi, laulamaan seuraavaa värssyä:
Veri puhdas hurskahan
Baalin uhriks' kanna!
Jalopeurain kitahan
Marttiira nyt anna!
Katumuksen ahdistus,
Tuska, vaiva, vaikerrus
Palkkana on sulla...
Herran armo mulla!
Felton hölmistyi tuosta oudosta puuskasta ja seisoi kuin kivettynyt.
— Ken te olette, ken te olette? huudahti hän, liittäen kätensä ristiin, oletteko Jumalan sanansaattaja vai helvetin sikiö, oletteko enkeli vai paholainen, onko nimenne Eloa vai Astarte?
— Etkö ole minua tuntenut, Felton? Minä en ole enkeli enkä paholainen; minä olen maailman tyttäriä, minä olen uskosisaresi, siinä kaikki.
— Niin, niin! vastasi Felton, minä epäilin äsken vielä, mutta nyt uskon.
— Sinä uskot, ja kumminkin olet sinä tuon Belialin lapsen rikostoveri, jota nimitetään lord Winteriksi! Sinä uskot ja kumminkin jätät sinä minut vihollisteni käsiin, Englannin ja Jumalan vihollisten käsiin! Sinä uskot ja kumminkin heität sinä minut tuon miehen valtaan, joka täyttää ja tahraa maan vääräuskoisuudellaan ja irstaudellaan, tuon katalan Sardanapaluksen käsiin, jota sokeat nimittävät Buckinghamiksi, vaan jota uskovaiset sanovat Antikristukseksi!
— Minäkö jättäisin teidät Buckingham'ille, minä! mitä sanottekaan?
— Heillä on silmät, huudahti mylady, ja he eivät näe, heillä on korvat ja he eivät kuule!
— Niin, niin, sanoi Felton pyyhkäisten kädellään hikistä otsaansa, ikäänkuin karkoittaaksensa viimeisenkin epäilyksen; niin, minä tunnen tuon äänen, joka puhuu minulle unelmissani; minä tunnen tuon enkelin kasvonpiirteet, joka jok'ikinen yö ilmestyy minulle ja huutaa minun sielulleni, joka ei voi nukkua: "Lyö, iske, pelasta Englanti, pelasta itsesi, sillä sinä olet kuoleva, ell'et lepytä Jumalaa!" Puhukaa, puhukaa, huudahti Felton, sillä nyt saatan ymmärtää teitä.