Neljä miestä soutivat minkä jaksoivat, vaan meri aaltosi niin, ett'eivät airot voineet päästä kelvollisesti veteen.
Kumminkin tultiin linnasta kauvemmaksi, ja se oli tärkeintä. Yö oli pilkkopimeä; jo oli melkein mahdotonta eroittaa veneestä rantaa, ja vielä vaikeampaa oli siis eroittaa rannasta venettä.
Musta pilkku keinui meren pinnalla.
Se oli pursi.
Sillä välin kuin vene kulki eteenpäin neljän soutajansa koko voimalla, irroitti Felton nuoran ja nenäliinan, joilla hän oli sitonut mylady'n kädet yhteen.
Kun kädet olivat vapaina, valeli hän merivedellä mylady'n kasvoja.
Mylady huoahti ja avasi silmänsä.
— Missä olen? kysyi hän.
— Pelastettu, vastasi nuori upseeri.
Oi, pelastettu, pelastettu! huudahti hän. Niin, tuolla näen taivaan ja tässä meren! Ilma, jota hengitän, on vapauden! Ah, ... kiitos, Felton, kiitos!