Nuoren naisen kasvot olivat mylady'lle aivan tuntemattomat. Molemmat katselivat toisiansa sangen tarkasti, samalla kun he vaihtoivat tavallisia kohteliaisuuden osoituksia. Molemmat olivat sangen kauniit, mutta aivan eri tavalla. Mylady hymyili kumminkin, nähdessään itsensä olevan paljon edellä tuosta nuoresta naisesta ylhäisen ja hienon käytöstavan suhteen. Mutta myönnettävä on, että luostaripuku, johon hoidokas oli verhottuna, ei ollut suinkaan eduksi tämmöisessä kilpailussa.
Johtajatar esitti heidät toisilleen ja jätti heidät sitten kahden kesken, koska virkatoimet vaativat häntä kirkkoon.
Hoidokas aikoi mennä johtajattaren mukana, koska mylady oli yhä vielä pitkällään, mutta mylady pidätti hänet.
— Kuinka, rouvani, sanoi hän, tuskin olen nähnyt teidät, kun jo tahdotte poistua; luulinpa toki saavani teistä seuraa täällä ajanvietteeksi.
— Minä taas, vastasi hoidokas, luulin tulleeni sopimattomaan aikaan. Te nukuitte, te olette väsyksissä.
— No niin, sanoi mylady, mitäs nukkujat voivat toivoa? Suloista heräämistä. Semmoisen olette te minulle valmistaneet; sallikaa minun siitä myöskin nauttia mielin määrin.
Ja tarttuen hänen käteensä, mylady veti hänet nojatuoliin, joka oli hänen vuoteensa vieressä.
Hoidokas istuutui.
— Jumalani, sanoi hän, kuinka onneton minä olen! Kuusi kuukautta olen nyt saanut viettää täällä ikävässä; te tulette sitten tänne, teidän seuranne olisi minulle hupainen, ja nyt täytyy minun varmaan aivan kohtakin lähteä täältä luostarista.
— Kuinka! sanoi mylady, lähdettekö täältä kohta?