— Niin ainakin toivon, sanoi hoidokas riemulla, jota hän ei koettanutkaan salata.
— Minä luulen kuulleeni sanottavan että olette saaneet kärsiä kardinaalin vainoa, jatkoi mylady; siinä yksi syy lisää meidän hyvään ystävyyteemme.
— Siis se on totta, mitä hyvä äitimme sanoi meille, että tekin olette tuon ilkeän papin vainon alainen.
— Vaiti! sanoi mylady; elkäämme edes hiiskuko mitään semmoista hänestä; kaikki minun onnettomuuteni lähtee siitä, että minä kerta melkein tuolla tavoin kuin te nyt satuin sanomaan eräälle naiselle, jota luulin ystäväkseni, vaan joka petti minut. Oletteko tekin petoksen uhri?
— En, sanoi hoidokas, en petoksen vaan alttiuden! Minä palvelin alttiisti erästä naista, jota rakastin suuresti, ja jonka tähden olisin uhrannut henkeni ja uhraisin vieläkin.
— Ja joka hylkäsi teidät, niin se käy!
— Minä olin, paha kyllä, siinä uskossa, mutta pari kolme päivää taaksepäin näin että asia on vallan toisin, jumalankiitos. Kuinka vaikeata minun olisi ollut, jos minun olisi pitänyt uskoa hänen unohtaneen minut! Mutta te, rouvani, jatkoi hoidokas, näytte olevan vapaa; jos te tahtoisitte paeta, olisi se kaiketi ihan teidän omassa vallassanne?
— Minne luulette minun voivan päästä ilman ystäviä, ilman rahaa, minulle aivan oudossa seudussa, ihan toisella puolella Ranskaa, jossa en koskaan ole ollut.
— Oh, huudahti hoidokas, ystäviä saatte te kaikkialla, minne vaan tulette, te näytätte niin hyvältä ja olette niin kaunis!
— Se ei estä, lisäsi mylady vielä suloisemmin hymyillen, ikäänkuin hän olisi tahtonut ruveta enkelin näköiseksi, se ei estä minun olemasta yksinäisenä ja hyljättynä.