— Kuulkaa, sanoi hoidokas, teidän tulee asettaa toivonne Jumalaan; ja tietäkääs, ehkäpä teille on onneksi sekin, että nyt kohtasitte minut, niin vähäpätöinen ja arvoton kuin olenkin; sillä jos minä lähden tästä luostarista, on minulla voimallisia ystäviä, jotka minua autettuansa auttavat myöskin teitä.
— Oh, kun sanoin olevani yksinäinen, vastasi mylady, joka toivoi itsestään puhumalla saavansa hoidokkaan puhumaan, en sillä tarkoittanut, ett'ei minullakin olisi voimallisia tuttavia; mutta he itse vapisevat kardinaalia; itse kuningatarkaan ei uskalla auttaa minua tuota peljättävää ministeriä vastaan; minulla on todisteita siihen, että kuningattaren, vaikka hänellä on niin jalo sydän, on täytynyt useamman kuin yhden kerran uhrata alttiita palvelijoitansa Hänen ylhäisyytensä vihan tähden.
— Uskokaa minua rouva, että vaikka kuningatar näennäisesti onkin hyljännyt turvistansa ne henkilöt, ei pidä luottaa ulkokuoreen; kuta pahemmin heitä vainotaan, sitä enemmän hän ajattelee heitä ja usein hetkenä, jolloin he vähemmin sitä aavistavat, saavat he todisteita hänen hyväntahtoisesta muistelemisestansa.
— Ah, sanoi mylady, minä uskon sen, kuningatar on niin hyvä!
— Ah, te tunnette hänet siis, te tunnette siis ihanan, jalon kuningattaren, koska te sillä tavoin puhuitte hänestä! huudahti hoidokas ihastuksissaan.
— Toisin sanoen, jatkoi mylady, vetäytyen linnoitukseensa, minulla ei ole kunnia tuntea häntä persoonallisesti, vaan minä tunnen suuren joukon hänen likeisimpiä ystäviänsä; minä tunnen herra de Putange'n; minä tunsin Englannissa herra Dujart'in; minä tunnen herra de Tréville'n.
— Herra de Tréville'n; huudahti hoidokas; tunnetteko herra de Tréville'n?
— Tunnen vallan hyvin, oikeinpa erinomaisesti.
— Kuninkaan muskettisoturien kapteenin?
— Kuninkaan muskettisoturien kapteenin.