Rouva Bonacieux seisoi äänetönnä, liikkumattomana, kalpeana kuin kuvapatsas.
Sillä välin kasvoi meteli, hevoset saattoivat olla enää sadan viidenkymmenen askeleen päässä; jos heitä ei vielä näkynyt, oli siihen syynä tien kaarros. Mutta töminä oli jo niin selvää että olisi voinut lukea hevoset heidän tasaisista kavioidensa kopinasta.
Mylady katsoi ulos, jännittäen huomionsa mitä kiinteimmäksi; oli vielä siksi valoisaa että tulijat saattoi tuntea.
Yht'äkkiä näki hän tien käänteessä kirjailtujen hattujen kiiltävän ja töyhtöjen häilyvän; hän luki ensin kaksi, sitten viisi, sitten kahdeksan ratsumiestä; yksi heistä ratsasti parin hevosenpituuden verran toisten edellä.
Mylady päästi tukahdutetun huudon. Etunenässä ratsastavan tunsi hän d'Artagnan'iksi.
— O, Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux; mitä on liikkeellä?
— Ne ovat kardinaalin henkivartijoita, ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata! huudahti mylady. Paetkaamme, paetkaamme!
— Niin, niin, paetkaamme! toisti rouva Bonacieux, mutta hän ei voinut astua askeltakaan, pelko oli hänet naulinnut kiini paikoilleen.
Ratsumiesten kuultiin ajavan ohi ikkunan alitse.
— Tulkaa, tulkaahan nyt! huudahti mylady, koettaen vetää käsipuolesta nuorta naista perässään. Hyvä että on puutarha ja minulla sinne avain, me voimme vielä paeta, mutta rientäkäämme; viiden minuutin perästä on kaikki liian myöhäistä.