Rouva Bonacieux koetti kävellä, astui muutamia askeleita ja lynsähti polvilleen.
Mylady koetti nostaa häntä ylös ja viedä häntä pois, vaan se ei onnistunut.
Samassa tuokiossa kuului rattaiden jyryä ja vaunut kiitivät täyttä vauhtia muskettisoturien silmien edestä. Kolme tai neljä pyssynpamausta kuului.
— Viimeisen kerran, tahdotteko tulla? huudahti mylady.
— Oi Jumalani, Jumalani, näettehän että voimani uupuvat, näettehän ett'en jaksa käydä? Paetkaa yksin.
— Pakenisinko yksin ja jättäisin teidät tänne? En koskaan! huudahti mylady.
Yht'äkkiä ojensi hän itsensä suoraksi, hornan leimaus välähti hänen silmissään; hän kiiruhti pöydän luokse ja tipautti rouva Bonacieux'in lasiin hätäisesti avatusta sormuksensa kannasta jotakin.
Se oli pieni punainen marja, joka heti liukeni. Sitten tarttui hän lasiin vakavalla kädellä.
— Juokaa, sanoi hän, tämä viini antaa teille voimia; juokaa!
Mylady asetti lasin nuoren naisen huulille: hän joi koneenomaisesti.