— Ah, en minä sillä tavalla aikonut kostaa, mietti mylady ja laski pirullisesti hymyten lasin takaisin pöydälle, mutta, kunniani kautta, jokainen tekee mitä voipi!
Ja hän syöksähti ulos huoneesta.
Rouva Bonacieux näki hänen pakenevan voimatta häntä seurata; hän oli samassa tilassa kuin ne, jotka uneksivat että heitä ajetaan takaa ja koettavat turhaan päästä pakenemaan.
Muutamia minuuttia kului; hirveä räikinä kuului portilta; joka silmänräpäys odotti rouva Bonacieux että mylady tulisi takaisin, vaan häntä ei näkynyt.
Useita kertoja kihosi, epäilemättä kauhistuksesta, kylmä hiki hänen polttavalle otsallensa.
Vihdoin kuuli hän porttien narinaa; ne avattiin, saappaiden kopinaa ja kannuksien helinää kuului portaissa; kova rähinä läheni ja keskellä kaikkia luuli hän kuulevansa nimeään mainittavan.
Yht'äkkiä päästi hän riemuhuudahduksen ja hyppäsi ovelle; hän oli tuntenut d'Artagnan'in äänen.
— D'Artagnan! huudahti hän. Tekö se olette? Tännepäin, tännepäin!
— Constance! Constance! Vastasi nuori mies. Missä olette? Oi, Jumalani!
Samassa luostarikammion ovi sai semmoisen sysäyksen, että se pääsi sijoiltaan ennemmin kuin aukeni. Useita miehiä ryntäsi huoneesen; rouva Bonacieux oli vaipunut eräälle tuolille, jaksamatta nousta siitä ylös.