D'Artagnan päästi irti Athoksen kädet, joita hän vielä oli suonenvedontapaisesti puristanut ja kiiruhti rouva Bonacieux'in luokse.
Hänen kauniit kasvonsa olivat aivan väännyksissä; hänen lasimaiset silmänsä eivät katsoneet enää mihinkään; väristyksiä kulki hänen ruumiissansa ja hiki tiukkui hänen otsaltansa.
— Taivaan nimessä, kiiruhtakaa, huutakaa! Porthos, Aramis, hankkikaa apua!
— Turhaa, sanoi Athos, turhaa; sille myrkylle, jota hän sekoittaa, ei ole olemassa mitään vastamyrkkyä.
— Niin, niin, apua, apua! sopersi rouva Bonacieux, apua!
Sitten kokosi hän kaikki voimansa, kiersi molemmat käsivartensa nuoren miehen pään ympäri, katseli häntä hetkisen, ikäänkuin tahtoen vuodattaa koko sielunsa siihen silmäykseen, ja nyyhkyyttävästi huudahtaen painoi huulensa hänen huuliansa vasten.
— Constance, Constance! huudahti d'Artagnan.
Huokaus puhkesi rouva Bonacieux'in rinnasta hänen huuliensa koskettaessa d'Artagnan'in huulia; tuo huokaus oli hänen siveä, rakastava sielunsa, joka kohosi taivaasen.
D'Artagnan painoi nyt vaan ruumista rintaansa vasten. Nuori mies huudahti ja vaipui lemmittynsä vierelle, yhtä kalpeana ja kylmänä kuin hän.
Porthos itki, Aramis pui nyrkkiä taivaalle. Athos teki ristinmerkin.