— Minä matkustin Portsmouth'ista viisi tuntia jälemmin häntä, sanoi lord Winter; minä tulin kolme tuntia myöhemmin häntä Boulogneen, kaksikymmentä minuuttia ennemmin oli hän ehtinyt lähteä Saint-Omer'ista kuin minä sinne jouduin; mutta vihdoin häivyin minä hänen jäliltänsä Lilliers'issä. Sitten kuljin minä umpimähkää, kysellen kaikilta, kun samaan liittoon näin teidän kiitävän sivuitseni täyttä vauhtia; minä tunsin d'Artagnan'in. Minä huusin teitä, te ette vastanneet; minä koetin seurata teitä, mutta minun hevoseni oli liian uupunut, voidaksensa juosta niin nopeasti kuin teidän; ja kuitenkin näyttää siltä kuin te kaikesta kiirehtimisestä huolimatta olisitte tulleet perille liian myöhään.
— Niin, niinkuin näette, sanoi Athos, osoittaen lord Winterille rouva Bonacieux'in ruumista ja d'Artagnan'ia, jota Porthos ja Aramis koettivat virotella henkiin.
— Ovatko he molemmat kuolleet? kysyi lord Winter kylmästi.
— Eivät, onneksi, vastasi Athos; herra d'Artagnan on vaan pyörryksissä.
— Sitä parempi! sanoi lord Winter.
Todella d'Artagnan avasi samassa tuokiossa silmänsä. Hän kiskoi itsensä irti Porthoksen ja Aramiksen käsistä ja viskautui kuin mieletön lemmittynsä ruumiin ääreen.
Athos nousi liikkeelle ja kävi juhlallisilla, vakavilla askeleilla ystävänsä luokse, syleili häntä hellästi ja sanoi, kun d'Artagnan ratkesi nyyhkyttämään, ylevällä, rauhoittavalla äänellänsä hänelle:
— Ystäväni, ole mies; naiset itkevät vainajia, miehet kostavat heidän puolestansa!
— Niinpä kyllä, sanoi d'Artagnan, niinpä kyllä, jos kysymys on kostamisesta, olen minä paikalla valmis sinua seuraamaan!
Athos käytti tätä hetkeä, jolloin kostamisen toivo antoi hänen onnettomalle ystävällensä uutta voimaa, viitataksensa Porthokselle ja Aramikselle että menisivät noutamaan luostarin johtajatarta.