Athoskin katsoi häntä yhtä hämmästyneenä kuin muut, sillä hän ei tiennyt, millä tavoin tuo vieras saattoi olla sekoittuneena tähän hirveään näytelmään, joka nyt lähestyi loppukohtaustansa.
Astuttuansa hitailla, juhlallisilla askeleilla niin lähelle mylady'ä, että heitä eroitti toisistaan vaan pöytä, otti tuntematon naamarin pois kasvojensa edestä.
Muutamia silmänräpäyksiä katseli mylady kasvavalla kauhulla noita kalpeita kasvoja, joita kehyksenä ympäröi musta tukka ja poskiparta, ja jotka ilmaisivat jäistä tunteettomuutta.
— Oi, ei, ei, huudahti hän sitten äkkiä, nousten rahiltaan ja vetäytyen seinään saakka, ei, tuo on hornan kummitus, ei se ole hän! Apua, apua! huusi hän käheällä äänellä, kääntyen seinään päin, ikäänkuin avataksensa käsillään pääsyä ulos.
— Mutta ken te sitten olette? huusivat kaikki todistajat tähän.
— Kysykää tuolta naiselta, sanoi punaviittainen mies, sillä näettehän että hän tuntee minut.
— Lille'n pyöveli, Lille'n pyöveli! huudahti mylady mielettömän kauhistuksen vallassa, koettaen pitää käsillään kiini seinästä, pysyäksensä pystyssä.
— Kaikki vetäytyivät sivulle ja punaviittainen mies seisoi yksin keskellä huonetta.
— Oi, armoa, armoa! Säästäkää, huusi tuo kurja onneton, heittäytyen polvilleen.
Tuntematon odotti kunnes taas tuli hiljaisuus.