— Siinä ei kumminkaan vielä ole kaikki, jatkoi lord Winter; veljeni, joka oli määrännyt teidät perilliseksensä, kuoli kolmessa tunnissa eriskummalliseen tautiin ja hänellä oli mustansinisiä täpliä yli koko ruumiin. Kuinka kuoli teidän miehenne, kälyni?
— Voi kauhistusta! huudahtivat Porthos ja Aramis.
— Buckingham'in murhaaja, Felton'in ja veljeni murhaaja, minä vaadin teille rangaistusta ja julistan, että ell'ei sitä myönnetä, rankaisen minä itse.
Lord Winter asettui d'Artagnan'in sivulle, jättäen paikkansa uudelle syyttäjälle.
Mylady antoi päänsä painua käsiinsä ja koki koota hirmuiseen häiriöön joutuneita ajatuksiansa.
— Nyt on vuoro minun, sanoi Athos vapisten, niinkuin leijona vapisee nähdessään käärmeen, nyt on vuoro minun. Minä menin naimisiin tämän naisen kanssa, silloinkuin hän oli nuori tyttö; minä nain hänet, vaikka perheeni oli sitä vastaan; minä annoin hänelle omaisuuteni, nimeni, ja eräänä päivänä huomasin minä että tämä nainen on kunniattomaksi julistettu; hänellä oli polttomerkki olkapäässä.
— Ah, sanoi mylady, nousten seisovilleen, minä rohkenen kysyä, voiko kukaan sanoa, mikä tuomioistuin on langettanut minut tähän häpeälliseen rangaistukseen; minä rohkenen kysyä, voiko kukaan ilmoittaa ken sen tuomion on pannut toimeen.
— Hiljaa, sanoi eräs ääni. Tähän on minun vastattava. Ja punaviittainen mies astui nyt esille.
— Ken on tuo mies? ken on tuo mies? huudahti mylady, kauhistuksen tukahduttamana, ja hänen hivuksensa nousivat pystyyn hänen lyijynkarvaisessa päässänsä, ikäänkuin ne olisivat eläneet.
Kaikkien silmät kääntyivät tuohon mieheen, sillä ei kukaan, paitsi Athos, häntä tuntenut.