— Ah, herrat hyveen ystävät, sanoi mylady, muistakaa että se teistä, joka koskettaa hiuskarvaakaan päästäni, on vuorostaan murhaaja?
— Pyöveli voi tappaa, olematta siltä murhaaja, sanoi punaviittainen mies, läimäyttäen leveää miekkaansa; hän on lopullinen tuomari, ei mitään muuta: Nachrichter, niinkuin naapurimme saksalaiset sanovat. Ja kun hän tätä sanoessaan sitoi häntä, päästi hän pari kolme kiljahdusta, jotka tekivät synkän ja eriskummallisen vaikutuksen, kaikuen yössä ja hälveten metsän syvyyteen.
— Mutta jos minä olen rikoksellinen, jos minä olen tehnyt ne pahat työt, joista te minua syytätte, ulvoi mylady, niin vetäkää minut tuomioistuimen eteen; te ette ole mitään tuomareita, jotka voisitte minua tuomita.
— Minä ehdottelin teille Tyburn'ia, sanoi lord Winter; minkätähden ette tahtoneet tulla sinne?
— Sentähden että minä en tahdo kuolla, huudahti mylady, ponnistellen vastaan, minä olen liian nuori kuolemaan!
— Nainen, jonka te myrkytitte Béthune'ssa, oli vielä nuorempi kuin te, rouva, ja hän on kumminkin kuollut, sanoi d'Artagnan.
— Minä menen luostariin, minä otan hunnun ylleni, sanoi mylady.
— Te olitte luostarissa, sanoi pyöveli ja sieltä te lähditte, syöstäksenne veljeni turmioon.
Mylady kiljahti kauhistuksesta ja vaipui polvilleen.
Pyöveli otti häntä kainaloista, nosti hänet pystyyn ja rupesi viemään häntä veneesen.