— Jumalani, Jumalani, aiotteko hukuttaa minut?
Nuo huudot olivat niin sydäntä särkeviä, että d'Artagnan, joka alussa oli ollut kiihkein ajamaan mylady'ä takaa, vaipui nyt istumaan eräälle kannolle, laski päänsä kämmentensä väliin ja tukki korvansa, mutta sittenkin kuuli hän mylady'n uhkailevan ja kirkuvan.
D'Artagnan oli nuorin kaikista näistä miehistä, hänen luontonsa masentui.
— Oh, minä en voi nähdä tätä hirveätä näytelmää, sanoi hän; minä en voi myöntyä siihen että tämä nainen kuolee tuolla tavoin!
Mylady kuuli nuo sanat; hänessä syttyi toivon kipinä.
— D'Artagnan, d'Artagnan! huudahti hän, muista, että minä sinua kerta rakastin!
Nuori mies nousi seisovilleen ja astui askeleen häneen päin.
Mutta nyt nousi Athoskin, veti miekkansa ja asettui hänen tiellensä.
— Jos astut vielä askeleenkaan, d'Artagnan, sanoi hän, niin me mittelemme miekkoja!
D'Artagnan laskeutui polvilleen ja rukoili.