— Ahaa! sanoi d'Artagnan, nousten puoliksi seisovalleen ja kumartaen hänelle, vai olette isäntäni?
— Olen herra. Ja kun niinä kolmena kuukautena, jotka olette asuneet talossani, olette, epäilemättä paljojen toimienne vuoksi, unhottaneet vuokranne maksamatta, ja kun minä en ainoatakaan kertaa ole vielä teitä vaatimuksillani häirinnyt, arvelin teidän panevan arvoa minun arkatuntoisuudelleni.
— Aivan niin, hyvä herra Bonacieux, lausui d'Artagnan, uskokaa minun olevan täynnä kiitollisuutta teitä kohtaan sellaisesta menettelystä, ja, niinkuin jo sanoin, jos voin olla teille miksikään avuksi...
— Sen uskon, herra, minä uskon sen, ja kun tulen sanomaan teille: niin totta kuin nimeni on Bonacieux, niin on minulla luottamus teihin.
— Jatkakaa siis, mitä aioitte minulle sanoa.
Porvari veti taskustaan paperin ja antoi sen d'Artagnan'ille.
— Kirje! sanoi nuori mies.
— Jonka sain tänä aamuna.
D'Artagnan avasi sen ja kun päivä alkoi hämärtää, siirtyi hän ikkunan luokse. Porvari seurasi.
— "Elkää etsikö vaimoanne, luki d'Artagnan, hänet jätetään teille takaisin, sittenkuin häntä ei enää tarvita. Jos otatte askeleenkaan häntä löytääksenne, olette hukassa."