Tällainen oli se kohtaus, joka paransi kardinaalin sydänhaavat. Hän poistui kuningattaren luota ihastuneena, toiveista huumaantuneena ja valmiina rouva de la Mottelle osoittamaan rajatonta kiitollisuutta välityksestä, joka oli toimitettu niin hyvään päätökseen. Jeanne odotti häntä hänen vaunuissaan sadan askeleen päässä tullin takana ja sai häneltä hehkuvia vakuutuksia ystävyydestä.
— Sanokaapa nyt, — virkkoi hän, kun kiitollisuuden ensi purkaus oli tapahtunut, — tuleeko teistä Richelieu vai Mazarin? Onko itävaltalainen suu rohkaissut teissä kunnianhimoa vai hellyyttä? Oletteko antautunut politiikkaan vai salaiseen suhteeseen?
— Älkää naurako, rakas kreivitär, — vastasi prinssi. — Minä olen onnesta ihan hullu.
— Joko nyt?
— Avustakaa minua, ja kolmen viikon päästä näette minut ministerinä.
— Pahus! Kolme viikkoa on pitkä aika; ensimäinen erä lankeaa maksettavaksi jo kahden viikon päästä.
— Kaikki hyvä tulee yhtaikaa; kuningattarella on rahaa, hän kyllä maksaa. Minulle jää vain se ansio, että olin aikonut uhrata. Siinä on kuitenkin liian vähän, kreivitär; kunniani kautta, se ansio on liian pieni. Niin mielelläni olisin tästä sovinnosta maksanut viisisataa tuhatta livreä.
— Olkaa rauhassa, — sanoi kreivitär hymyillen. — Sen ansion kyllä saatte muiden lisäksi. Onko se teistä tärkeätä?
— Myönnän, että se olisi enemmän mieleeni. Jos kuningatar olisi velalliseni…
— Monseigneur, minussa on jokin aavistus, että saatte senkin ilon.
Oletteko siihen valmis?