— Kuolleista nousseen miehen mukana herää myös entinen ihmettelyni, — sanoi kardinaali. — Te palautatte minut siihen aikaan, jolloin taikasananne, ihmetyönne enensivät kaikkia kykyjäni ja kohottivat silmissäni erään olennon arvoa. Te muistutatte mieleeni nuoruuteni molemmat haaveet. Tiedättekö… nyt on jo kymmenen vuotta siitä, kun teidät ensin tapasin!
— Aivan niin, ja molemmat olemme siitä ajasta paljon muuttuneet, monseigneur. Minä en ole enää taikuri, vaan tiedemies. Te ette enää ole kaunis nuori mies, vaan kaunis prinssi. Muistatteko sitä päivää, jolloin työhuoneessani lupasin teille rakkautta eräältä naiselta, jonka heleänvärisestä suortuvasta tietäjättäreni oli ennustanut?
Kardinaali kalpeni, mutta punastui kohta. Pelästys ja ihastus ehkäisivät sydämen tykytystä vuorotellen.
— Muistan kyllä, — vastasi hän, — mutta sekavasti…
— Katsotaanpa, — jatkoi Cagliostro leikillisesti, — voisinko vielä kerran taikoa. Antakaa minun hetkeksi syventyä tähän ajatukseen.
Hän mietiskeli.
— Tämä lemmenhaaveittenne vaaleaverinen lapsi, — lausui hän oltuaan vähän aikaa vaiti, — missä hän nyt on, mitä hän puuhaa? No totisesti, nytpä jo näen hänet! Niin… olettehan te itsekin hänet tänään nähnyt… vieläpä olette juuri äsken tullut hänen luotaan.
Kardinaali painoi jääkylmää kättään jyskyttävää sydäntänsä vastaan.
— Monsieur, — sanoi hän niin hiljaa, että Cagliostro tuskin kuuli, — säästäkää minua…
— Tahdotteko, että puhumme jostakin muusta? — kysyi taikuri kohteliaasti. — Olen teidän nöyrin palvelijanne, monseigneur. Olkaa niin hyvä ja käskekää.