Ministerit lausuivat mielihyvänsä tästä isänmaallisesta innostuksesta, eikä edes jumalallinen Horatius olisi kuninkaasta tällä hetkellä käyttänyt laatusanaa uxorius [vaimolleen alamainen]. Ainoastaan herra de Calonne, joka tiesi kuningattaren pulan, esitti tämän rahaerän myönnettäväksi.
— Todellakin, — sanoi kuningas, — näytte ajavan meidän asioitamme hartaammin kuin me itse; tyyntykää, herra de Calonne.
— Kuningatar, sire, saa aihetta syyttää minua laimeudesta häntä palvellessani.
— Minä kyllä puolustan teitä, jos hän muistuttaa.
— Kuningatar, sire, pyytää vain silloin, kun on pakko.
— Jos kuningattarella on rahantarpeita, lienevät ne vähemmän kireitä kuin köyhien, ja hän myöntää sen itse ensimäisenä.
— Sire…
— Asia on päätetty, — keskeytti kuningas jyrkästi, tarttuen taas ristiviivoja piirtäneeseen kynäänsä.
— Sire, pyyhittekö tuon erän? — kysyi herra de Calonne hätkähtäen.
— Pyyhin, — vastasi Ludvig XVI majesteettisesti. — Ja minusta tuntuu, kuin jo kuulisin kuningattaren ylevän äänen kiittävän minua siitä, että olen niin hyvin käsittänyt hänen sydämensä.