Herra de Calonne puri huultaan. Ludvig pani tyytyväisenä tästä persoonallisesta, sankarillisesta uhrauksesta sokeassa luottamuksessa nimensä kaiken muun alle.
Sitten hän piirsi komean seepran ja sen ympärille nollia ja lausui:
— Tänä iltana olen ansainnut viisisataa tuhatta livreä: se on sievoinen kuninkaan päiväpalkka, Calonne. Saatte viedä kuningattarelle tämän iloisen uutisen; silloin näette.
— Voi, sire, — mutisi ministeri, — minun olisi kovin ikävä riistää teidän majesteetiltanne se ilo, minkä uutisen kertominen tuottaa. Kunnia sille, jolle se kuuluu!
— Olkoon niin, — vastasi kuningas. — Istunto on päättynyt. Kylliksi puhuttu, kun on puhuttu hyvin. Kah, tuoltahan kuningatar tuleekin! Mennään häntä vastaan, Calonne.
— Sire, pyydän anteeksi, mutta minun on ryhdyttävä allekirjoittamaan.
Ja hän pujahti käytävän kautta tiehensä niin pian kuin pääsi. Kuningas astui reippaasti, hyvällä tuulella, Marie-Antoinettea vastaan, joka hyräili etuhuoneessa nojaten Artoisin kreivin käsivarteen.
— Madame, — sanoi kuningas, — toivoakseni teillä on ollut hauska kävely.
— Mainio, sire, ja te olette varmaankin hyvin työskennellyt?
— Päättäkää itse; olen teille nyt voittanut viisisataa tuhatta livreä.