Cagliostron annettua merkin hän avasi niin kiivaasti, että hänen huomasi kovasti kaipaavan seuraa. Vilkkaana kuin pariisilainen ilotyttö hän hypähti ylevää vartijaansa vastaan hyväilläkseen ja huudahti kiihtyneellä, käheällä äänellä:
— Monsieur, tietäkää, että minun on ikävä. Cagliostro katseli häneen ja nyökäytti päätään.
— Vai on ikävä, — sanoi hän sulkien oven. — Voi voi, rakas lapsi, se on perin surkea asia.
— Minä en viihdy täällä. Ihan kuolen.
— Todellako?
— Minussa herää niin pahoja ajatuksia.
— So so, — sanoi kreivi tyynnyttäen häntä kuin sylikoiraa, — ellette viihdy minun luonani, älkää siitä minulle kiukutelko. Säästäkää vihanne poliisille, joka on vihollisenne.
— Te ärsytätte minua tuolla tyyneydellänne, — sanoi Oliva. — Minusta on ilmiviha parempi kuin tuommoinen lempeys; te tahdotte minua tyynnyttää, mutta teette minut raivosta hulluksi.
— Myöntäkää kuitenkin, neitiseni, että teette minulle vääryyttä, — vastasi Cagliostro istuutuen kauvas Olivasta kunnioittavan tai kylmäkiskoisen näköisenä, mikä niin tehosi nuoreen naiseen.
— Teidän on kyllä hyvä puhua, — sanoi Oliva, — Te tulette ja menette, te saatte hengittää; teidän elämässänne on niin monta huvia, jotka itse valitsette, kun minun täytyy olla täällä ahtaassa piirissä, jonka olette määrännyt. Minä en saa hengittää, minä vain vapisen. Ottakaa lukuun, monsieur, ettei apunne ole minkään arvoinen, ellei se estä minua kuolemasta.