— Se johtui rakkaudestanne, — vastasi Cagliostro rauhallisesti.
— Mutta teidän rakkautenne oli perin tilapäinen, — huomautti Oliva.
— Minä en ole niin vanha, ruma, tyhmä tai köyhä, että pitäisi suvaita rukkasia tai uskottomuutta; te olisitte sittenkin antanut Beausirelle etusijan, ja kun sen älysin, tein päätökseni.
— Ei ollenkaan, — väitti kiemaileva Oliva, — ei asia niin ole. Se merkillinen sopimus, jonka esititte, muistattehan, oikeus tarjota minulle käsivartenne, käydä luonani, mielistellä minua kaikessa säädyllisyydessä, eikö se merkinnyt, että vielä sentään toivoitte?
Ja samalla tämä kavala nainen poltti liian kauvan joutilaina olleilla silmillään miestä, joka oli tullut langetakseen ansaan.
— Sen kyllä myönnän, — vastasi Cagliostro. — Teillä on niin tarkka vaisto, ettei siltä voi mitään salata.
Ja hän oli luovinaan katseensa maahan, jottei Olivan silmien kaksoissalamat häntä kokonaan tuhoisi.
— Mutta puhutaanpa vielä Beausiresta, — sanoi Oliva närkästyen kreivin tyyneydestä. — Kuinka hän voi, missä hän on, se ystäväni?
Cagliostro katseli häntä vielä hiukan ujostellen ja selitti:
— Sanoinhan, että olisin tahtonut saattaa teidät jälleen yhteen.