— Eikö herra de Cagliostro mitään huomaa? — kyseli Jeanne levotonna.
— Hänkö? Vaikka kertoisin hänelle, ei hän sitä uskoisi, — vastasi
Oliva.
Viikon kuluessa nämä yölliset retket olivat muuttuneet tavaksi, tarpeeksi, vieläpä nautinnoksi, ja silloin Oliva ajatteli Jeannea useammin kuin koskaan oli muistanut Gilbertiä tai Beausirea.
20.
Kohtaus.
Kohta kun herra de Charny oli saapunut maatilalleen ja ensi vieraskäyntien jälkeen sulkeutunut huoneisiinsa, määräsi lääkäri, että hänen oli kartettava seurustelua ja pysyttävä kotona. Tätä käskyä toteltiinkin niin tarkoin, ettei paikkakunnan asukkaista kukaan enää saanut tavata merisankaria, joka oli Ranskassa herättänyt niin suurta huomiota ja jota kaikki nuoret tytöt halusivat nähdä, koska hän oli urhoollisuudestaan tunnettu ja kuului olevan kaunis.
Charny ei kuitenkaan ollut ruumiillisesti niin sairas kuin sanottiin. Hänen tautinsa koski vain sydäntä ja päätä, mutta millaisia olivatkaan hänen kärsimyksensä! Tuimaa, lakkaamatonta, säälimätöntä tuskaa, jota piti vireillä jäytävä muisto, raateleva kaipuu. Rakkaus on vain koti-ikävää: poissaoleva ikävöi ihanteellista paratiisia eikä aineellista isänmaata; vieläpä voi olettaa, että vaikka mieli olisi kuinkakin runollinen, esiintyy lemmitty nainen todellisempana paratiisina kuin oleskelu enkelien luona.
Hän ei kestänyt kauempaa kuin kolme päivää. Raivoissaan siitä, että mahdottomuus ja välimatka teki tyhjäksi hänen toiveensa, levitti hän joka taholle tietoja äsken mainitusta lääkärien määräyksestä. Sitten hän jätti oviensa vartioimisen luotetun palvelijan huostaan, lähti yöllä liikkeelle hyvin nopealla ratsulla. Kahden tunnin päästä hän oli Versaillesissa ja vuokrasi kamaripalvelijansa välityksellä puiston takaa pienen rakennuksen.
Tämä asunto, joka oli ollut tyhjänä siitä saakka, kun muuan metsävirastoon kuuluva aatelismies oli siellä surullisesti päättänyt päivänsä leikkaamalla kurkkunsa poikki, sopi mainiosti Charnylle, hän kun tahtoi olla vielä paremmin piilossa kuin maatilallaan. Talossa oli siisti kalusto ja kaksi porttia, toinen eräälle autiolle kadulle päin, toinen puistoa ympäröivän lehtokujan puolelle. Eteläisistä akkunoista Charny voi pujahtaa valkopyökkikujille, sillä nämä viiniköynnösten ja muratin varjostamat akkunat olivat kuin jokseenkin matalan alikerroksen ovia, joista ken tahansa saattoi hypätä kuninkaalliseen puistoon. Tällainen, jo silloin harvinainen oikotie oli metsästyksen valvojalle suotu etuoikeus, jotta hän voisi mukavasti pitää silmällä hänen majesteettinsa kuusipeuroja ja fasaaneja. Jos vain näki nämä rehevän vihannuuden kehystämät akkunat, saattoi kohta kuvitella kaihomielisen jahtimestarin jonakin syysiltana nojaavan keskimäistä akkunaa vastaan, samalla kun peurat, joiden hentojen koipien alla kuivat lehdet kahisivat, laskevan auringon hohtaessa leikkivät lehtokujien siimeksessä.
Tämä yksinäisyys oli erinomaisesti Charnyn mieleen. Oliko siihen syynä kaunis näköala? Saammepa pian nähdä.