Kun hän oli sinne asettunut ja päässyt hyvään rauhaan hänen palvelijansa tyydytettyä naapuriston kohtuullisen uteliaisuuden, unohdettiin Charny pian, kuten hänkin unohti muut, ja hän alkoi viettää sellaista elämää, että sen pelkkä aatekin voisi ihastuttaa ketä tahansa, joka maallisen vaelluksensa aikana on rakastanut tai kuullut rakkaudesta puhuttavan. Parissa viikossa hän oppi tuntemaan linnan ja vartijain tavat, ne tunnit, jolloin linnut tulivat juomaan lammikoista tai kuusipeura harhaili arkana kurottaen kaulaansa. Hän tiesi, milloin vallitsi täysi hiljaisuus, minä tunteina kuningatar tai hovinaiset siellä kävelivät, milloin tuli kiertovahti; sanalla sanoen, hän eli kaukaa niiden kanssa, jotka asuivat tässä Trianonissa, hänen mielettömän ihailunsa pyhäkössä.
Kun vuodenaika oli kaunis ja kun lauhkeat, hyvätuoksuiset yöt soivat enemmän vapautta hänen silmilleen ja häilyviä haaveita hänen sielulleen, vietti hän niistä osan akkunansa jasmiinien juurella vaanimassa pienintäkin ääntä linnasta, tähystämässä lehtien lomitse niitä valoja, jotka palatsissa liikkuivat makuullemenoon saakka.
Mutta kauvaa ei akkuna hänelle riittänyt. Hän tunsi olevansa liian kaukana noista äänistä ja valoista. Varmana siitä, ettei tähän aikaan tapaisi koiria tai vahteja, hän hypähti akkunasta nurmikolle hakien suloista, vaarallista huvia lähestyä metsikön reunaa, sitä rajaa, joka oli tumman varjon ja heleän kuutamon välillä, tarkastaakseen siellä varjokuvia, jotka mustina ja kalpeina liikkuivat kuningattaren valkoisten akkunaverhojen takana.
Tällä tapaa Charny joka päivä näki kuningattaren tämän tietämättä, tuntien hänet jo neljännes lieuen päästä, kun hän käveli hovinaisineen tai jonkun aatelismiehen seurassa ja leikki kiinalaisella päivänvarjollaan, joka suojasi hänen kukilla koristettua hattuaan.
Mikään temppu tai asento ei voinut Charnyta eksyttää. Hän muisti ulkoa kuningattaren kaikki puvut ja arvasi lehvien lävitse, milloin käytettiin väljää, vihreä- ja mustajuovaista, läikehtivää hametta, joka aaltoili ruumiin siveästi viettelevistä liikkeistä. Ja kun näky oli kadonnut ja kävelijät karkoittava yö sallinut hänen edetä pylväsympärystöön saakka väijymään rakastetun olennon viimeisiä liikkeitä, palasi hän akkunansa luo, katseli kaukaa metsikköön hakkaamansa aukon kautta kuningattaren akkunoissa kimmeltävää valoa ja sitten tämän katoamista, ja silloin häntä elähytti muisto ja toivo, kuten äsken väijytys ja ihailu.
Eräänä iltana, hänen palattuaan, kun oli jo kulunut kaksi tuntia hänen viimeisistä jäähyväisistään poissaolevalle hahmolle, kun tähtitaivaalta valuva kaste alkoi sirotella valkoisia helmiään muratin lehdille, oli hän juuri poistumassa akkunan äärestä pannakseen maata, kun hänen korviinsa kuului jonkin lukon heikkoa narinaa. Silloin hän palasi tähystyspaikkaansa ja kuunteli.
Oli jo myöhä, kello löi juuri kaksitoista Versaillesin etäisimmissä kirkoissa, ja Charny ihmetteli kuullessaan sellaista ääntä, johon ei ollut tottunut. Tämä kielittelevä lukko kuului erääseen puiston pieneen porttiin, joka oli noin viidenkolmatta askelen päässä hänen asunnostaan ja jota ei avattu muulloin kuin suurina metsästyspäivinä riistan kuljettamiseksi.
Charny pani merkille, että portin avaajat olivat ihan ääneti; he sulkivat sen jälkeensä ja poikkesivat siihen lehtokujaan, joka kulki hänen akkunansa editse. Puut ja riippuvat viiniköynnökset kaihtoivat kylliksi akkunaluukkuja ja seiniä, niin ettei näitä ohimennessä huomannut. Muuten nämä henkilöt kulkivat päät kumarassa ja kiireisin askelin. Pimeässä Charny erotti heitä vain epäselvästi, mutta liehuvista vaatteista hän huomasi heidät kahdeksi naiseksi, joiden silkkivaipat kahisivat lehtiä vasten.
Kun nämä naiset olivat ehtineet suurelle puistotielle, joka oli suoraan vastapäätä Charnyn akkunaa, valaisi heitä kuutamo, ja Olivier oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä tuntiessaan Marie-Antoinetten vartalon ja hiuslaitteen ynnä kasvojenkin alaosan, joka oli näkyvissä, vaikka hänen leveä hattunsa heitti varjoa. Hänellä oli kädessä kaunis ruusu.
Sykkivin sydämin Charny luisui akkunasta puistoon, juoksi ruohossa, jottei mitään kuuluisi, lymysi paksuimpien puunrunkojen taakse ja seurasi katseillaan naisia, jotka hiljensivät käyntiään. Mitä oli tehtävä? Kuningattarella oli seuralainen eikä siis mitään vaaraa. Voi, miksi hän ei ollut yksinään! Silloin olisi voinut uhmata kidutusta, lähestyä häntä ja polvistuen huutaa: Minä rakastan teitä! Miksi ei häntä uhannut jokin suunnaton vaara! Silloin olisi voinut henkensä uhrata pelastaakseen tämän kallisarvoisen elämän.