Sillä välin kun Charny näin ajatteli haaveillen tuhansia hupsuja hellyyksiä, pysähtyivät molemmat naiset äkkiä; toinen, pienempi, kuiskasi toiselle muutamia sanoja ja jätti hänet. Kuningatar oli nyt yksin; toinen nainen näkyi kiirehtivän pois, eikä Charny arvannut minne. Polkien hiekkaa pienellä jalallaan kuningatar nojasi puuta vasten ja kääriytyi vaippaansa, niin että huppukaulus, joka äsken oli leveinä laskoksina aaltoillut hänen hartioillaan, nyt peitti hänen päänsä.
Nähdessään hänen olevan yksin ja näin mietteissään Charny astahti askeleen eteenpäin ikäänkuin rientääkseen polvistumaan hänen eteensä. Mutta samalla hän pysähtyi harkitsemaan. Matkaa oli ainakin kolmekymmentä askelta, ja ennenkuin hän tämän välin kulkisi, saisi kuningatar hänet näkyviinsä ja tuntematta häntä pelästyisi, huutaisi tai pakenisi; huudot kutsuisivat paikalle seuranaisen, sitten vartijoita; puisto tutkittaisiin ja täältä tavattaisiin julkea mies, kenties lisäksi tuo tyyssija, ja silloin olisi ainiaaksi hukassa hänen salaisuutensa, onnensa ja rakkautensa. Hän siis pysähtyi ja tekikin oikein, sillä tuskin hän oli hillinnyt kiihkeän halunsa, kun kuningattaren seuralainen palasi eikä enää yksin. Charny näki, että parin askeleen päässä seuranaisen takana astui kookas mies, kasvot leveälierisen hatun peittäminä ja yllä lavea viitta.
Tämä mies, jonka näkeminen sai herra de Charnyn värisemään vihasta ja lemmenkateudesta, ei lähestynyt voitonvarmana, vaan epäröiden, horjuen, kuin pitäisi yön pimeydessä haparoida eikä oppaana olisi kuningattaren seuranainen, saatikka päämääränä itse kuningatar, joka seisoi suorana puun juurella.
Heti kun vieras huomasi Marie-Antoinetten, eneni hänessä se vapiseminen, jota Charny oli katsellut. Vastatullut otti hatun päästään ja niin sanoaksemme lakaisi sillä maata, tullen yhä lähemmäksi. Charny näki hänen astuvan puiden varjoon ja monet kerrat syvään kumartavan.
Tällä välin oli Charnyn uteliaisuus muuttunut hämmästykseksi, josta pian tuli paljon tuskallisempi mielenliikutus. Mitä tekemistä kuningattarella oli puistossa näin myöhään? Mille asialle tuo mies tuli, ensin varrottuaan, piiltyään? Miksi kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan eikä itse mennyt häntä vastaan? Charnyltä oli pää mennä pyörälle. Hän muisti kuitenkin, että kuningatar harrasti salaperäistä politiikkaa, usein punoen saksalaisten hovien kanssa juonia, jollaisia suhteita kuningas ei hyväksynyt.
Kenties tuo salaperäinen kavaljeeri oli pikalähetti Schönbrunnista tai Berliinistä, aatelismies, joka toi salaisen viestin, jokin sellainen saksalainen, joita Ludvig XVI ei sietänyt Versaillesissa siitä lähtien, kun keisari Josef II oli katsonut sopivaksi saapua Ranskaan pitämään langolleen, kaikkein kristillisimmälle majesteetille, luentoa filosofiasta ja harkitsevasta politiikasta.
Tämä ajatus virkisti Olivier parkaa, niinkuin jääpussi vaikuttaa kuumeiseen otsaan, palautti hänet järkiinsä ja haihdutti ensi vimman huumauksen. Sitäpaitsi pysyi kuningatar säädyllisessä, jopa arvokkaassa asennossa. Seuranainen seisoi kolmen askeleen päässä levotonna, tarkkaavana ja vaanivana niinkuin ystävätär tai siveydenvartija Watteaun maalaamissa lemmenkohtauksissa ja häiritsi hätääntyneellä avuliaisuudellaan Charnyn kunniallista johtopäätöstä. Mutta onhan yllätys poliittisessa kohtauksessa yhtä vaarallinen kuin se on häpeällinen lemmenkohtauksessa, eikä kukaan ole niin rakastajan tapainen kuin vehkeilijä. Molemmilla on samanlainen viitta, sama vaaniva tapa ja epävarma käynti.
Charny ei joutanut kauvaa syventymään näihin mietelmiin, sillä seuranainen astui likemmäksi ja lopetti puhelun. Kavaljeeri näytti polvistuvan — varmaankin hänet nyt oli määrätty poistumaan, Charny lymysi paksun puunsa taakse ja odotti, että ryhmän jakaannuttua se kulkisi osastottain hänen ohitseen. Ei siis muuta kuin pidättää henkeään ja rukoilla maahisia ja keijukaisia vaientamaan kaikki maan ja taivaan kaiut.
Silloin hän huomasi jonkin vaalean esineen luisuvan maahan pitkin kuningattaren vaippaa; kavaljeeri kumartui kiireesti, nousi sitten kunnioittavasti ja — pakeni, sillä muuksi ei hänen pikaista poistumistaan voisi sanoa. Mutta hänet pysähdytti seuranainen, joka huusi hänelle hiljaa ja saatuaan hänet seisahtumaan lausui puoliääneen:
— Odottakaa.