Charnysta tuli jälleen se, mitä hän aina oli, selväjärkinen, ruumiillisesti reipas. Hän lakkasi hulluna juoksemasta, jolloin oli tölmännyt puita vasten, ja astui ääneti sitä käytävää, jonka hiekassa vielä olivat molempien naisten ja oudon miehen jäljet. Hän meni katsomaan sitä paikkaa, missä kuningatar oli istunut. Painunut sammal oli todisteena hänen onnettomuudestaan ja toisen onnesta. Huokailematta ja enää päästämättä vimman huumausta aivoihinsa hän rupesi miettimään minkä luontoinen tuo salalempi oli ja mikä mies sitä herätti. Hän tapasi Apollo-kylpylän takana portin. Kiivettyään muurin katokselle hän näki kavioiden jälkiä ja poljettua ruohoa.
— Tätä tietä hän tulee! Ei Versaillesista, vaan Pariisista päin, — tuumi Olivier. — Hän tulee yksin, ja huomenna hän taas on täällä, kun hänelle sanottiin: huomiseksi. Täytyy siis huomiseen asti ääneti niellä — ei kyyneliä, jotka silmistäni valuvat, vaan verta, joka sydämestäni tulvaa. Huomispäivä saa minulle olla viimeinen, muuten olen pelkuri raukka enkä ole koskaan rakastanut.
— Kas niin, — jatkoi hän yksinpuheluaan, hiljaa taputtaen sydäntään, niinkuin ratsastaja taputtaa liian tulisen ratsun kaulaa, — pysytään nyt vain tyynenä ja vakavana sillä koetus ei ole vielä lopussa.
Sitten hän loi ympärilleen viimeisen silmäyksen karttaen linnan puolta, missä pelkäsi näkevänsä uskottoman kuningattaren akkunan valaistuna, sillä valo olisi siellä ollut lisävaihe, uusi häpeätahra. Eikö valaistu akkuna merkitse, että olen kotona? ja miksi valehdella, kun sopii olla julkea ja häpeämätön, kun voi niin helposti harpata salaisesta häpeästä julkiseen häväistykseen?
Kuningattaren akkuna oli valaistu.
— Uskotella olevansa kotona, vaikka häärii rakastajansa kanssa puistossa!… Onpa tuo todellakin liikaa pilkantekoa siveydestä, — puhisi Charny katkeran ivallisesti. — Hän on kuitenkin niin hyvä, tämä kuningatar, ettei tarvitsisi koettaa meitä eksyttää. Mutta kenties hän pelkää herättävänsä epäluuloja puolisossaan.
Charny puristi nyrkkiään suonenvetoisesti ja lähti verkalleen asuntoansa kohti.
— He sanoivat: huomiseksi, — lisäsi hän kiivettyään parvekkeen yli. — Niinpä niin, huomiseksi… olkoon se sanottu meille kaikille, sillä silloin meitä on neljä koolla, madame!
22.
Nainen ja kuningatar.