Seuraavana yönä uudistuivat samat ilmiöt. Portti aukeni, kun keskiyön viimeinen kellonlyönti kajahti, ja molemmat naiset tulivat näkyviin. Tässä ilmeni sama uupumattomuus kuin arabialaisen sadun hengillä, jotka tottelivat talismania määrähetkinä.
Charny oli jyrkästi päättänyt ottaa vihdoinkin selville, ketä onnellista kuningatar suosi. Uskollisena tavalleen, vaikkei tämä vielä ollut vanha, hän hiipi puutarhojen taitse, mutta saavuttuaan sille paikalle, missä rakastavaiset olivat kahtena yönä yhtyneet, hän ei tavannut ketään.
Kuningattaren seuranainen näkyi saattavan hänen majesteettiaan Apollo-kylpylään päin. Nyt valtasi Charnyn kauhea tuska, aivan uudenlainen kärsimys. Viattomassa rehellisyydessään hän ei ollut kuvitellut, että rikollisuus menisi niin pitkälle.
Hymyillen ja kuiskaillen lähestyi kuningatar varjoisaa rakennusta, jonka kynnyksellä tuntematon aatelismies odotti häntä avosylin. Ja odotettu astui myös ojennetuin käsin sisään rautaisesta ristikko-ovesta, joka sulkeutui hänen jälkeensä. Rikostoveri jäi ulkopuolelle nojaamaan katkonaista pylvästä vasten, joka melkein peittyi rehevään lehdistöön.
Charny oli huonosti arvioinut voimansa. Hän ei kestänytkään tällaista iskua. Kun hän raivoissaan aikoi karata kuningattaren seuranaisen kimppuun paljastaakseen hänet, tunteakseen, herjatakseen, ehkä kuristaakseen, syöksähti veri valtavana tulvana hänen ohimoihinsa ja kurkkuunsa ja oli hänet tukehuttaa. Hän lysähti sammaleelle päästäen korahtavan huokauksen, joka hetkiseksi säikäytti Apollo-kylpylän edustalle jäänyttä vartijaa. Charnyn haava oli jälleen auennut ja aikaansaanut sisällisen verenvuodon, joka oli vähällä tehdä hänestä lopun. Mutta hänet palautti henkiin yöllisen kasteen viileys, maan kosteus ja oma tuska.
Hän nousi hoippuen seisaalle, tunsi jälleen paikan, muisti tilansa, alkoi harkita ja haeskeli. Vartijanainen oli kadonnut eikä kuulunut mitään ääntä. Muuan Versaillesissa lyöpä tornikello löi kahdesti ja ilmaisi, että hän oli ollut hyvän aikaa tainnoksissa.
Epäilemättä oli kauhea näky nyt hävinnyt: kuningatar, rakastaja, seuranainen olivat ehtineet paeta. Siitä sai Charny varmuuden keksiessään muurin takana äsken poistuneen ratsastajan jälkiä. Nämä ja muutamat katkenneet oksat Apollo-kylpylän ristikko-oven lähistössä olivat Charny paran ainoat todisteet.
Yö oli pitkällistä hourailua, eikä hän vielä aamullakaan ollut tyyntynyt. Kuolon kalpeana ja näöltään kymmentä vuotta vanhempana hän soitti luokseen kamaripalvelijansa ja otti ylleen samettipuvun, jollaisia siihen aikaan käyttivät keskisäädyn rikkaat.
Synkkänä, mykkänä ja tuskaansa vaipuneena hän lähti Trianonin linnaan päin vahdinmuutoksen aikana, siis kello kymmenen tienoilla. Kuningatar tuli juuri kappelista, jossa oli kuunnellut messua. Hänen astuessaan ohitse kumartuivat sekä päät että miekat, ja Charny näki muutamien naisten punastuvan harmista nähdessään kuningattaren olevan niin kauniin.
Hän olikin kaunis, ihana tukka kammattuna ylöspäin ohimoilta, hienoissa piirteissä hymyilevä ilme ja silmissä kaihoa, mutta samalla lempeätä loistoa. Äkkiä hän huomasi rivin päässä Charnyn, punastui ja huudahti hämmästyksestä. Charny piti päänsä yhä pystyssä ja silmäili kuningatarta, joka näki hänen katseessaan jonkin uuden onnettomuuden. Kuningatar astui hänen luokseen ja sanoi ankarasti: